—Mutta minä otan! sanoi Panu.
—Sinä kun ottanet… Ja miehet täyttivät taskunsa.
Ylenkatseen ilme silmissä katseli Panu heidän jälkeensä. Mutta kun hän näki tyhjän maljan kumollaan pöydällä, vavahti hänen rinnassaan.
Hän puolustelihe sillä, että täytyihän hänen, täytyi haltijankin vuoksi, muuten olisivat menneet.
Mutta vielä hän haltijan aarteen kaksinkertaisena takaisin kiskoo. Ja olihan sitä ennenkin lainattu, esi-isäin aikana. Kasken hän ensi keväänä polttaa ja sillä maksaa, jos ei muuten voi. Siihen mennessä hän tinaa ja vaskea hopeana ja kultana haltijan eteen vuolee. Ei se sitä huomaa.
Mutta jos se sen huomaa, jos saa tietää, että typö tyhjä on maljansa?
Silloin saa Karjalan kansa väistyä Korpivaaran vaiheilta niinkuin oli saanut väistyä Kontojärveltäkin, kohta kun haltijan aarre sieltä hävitettiin—niin ennusti vanha tarina.
Mutta olihan toinenkin ennustus, joka tiesi, että kun heimo suureen hätään joutuu eikä muu auta, niin uhratkoon tietäjä viimeisen uhrihärän, niin eivät mitkään vihat vaikuta. Ja vielä oli se viimeinen musta, suuri härkä uhraamatta.
Ja ehkä koittaisivat vielä ajatkin paremmat…