—Ei haltija yhden puun varassa … monet ovat vuorella puut! Yhden alta ajoit, toisen alle asetaikse. Jos olisi siinä vielä ollut, olisi tuli taivaasta sinut polttanut.
—Vuori palaa! huudettiin silloin loitompaa, jonne naisia oli paennut puun kaatumista pakoon..
Tuntui savua ja palavan pihkan kärskyä ilmassa, kuului ritinää, räiskettä, alkoi näkyä liekkejä runkojen välistä ja yht'äkkiä kurahti kulo kuuseen, hypäten siitä salaman nopeudella toiseen ja kolmanteen.
—Jo tuollakin palaa! Ympäriinsä palaa! Koko vuori palaa!
Kuivaan kivisammaleseen, kanervaan, katajikkoon ja havupuihin tarttunut tuli, joka oli syttynyt uhripaadesta metsään heitetyistä kekäleistä, levisi nopeasti ja ajoi savua uhripaikalle. Huutaen ja parkuen karkasivat naiset tulta pakoon, miehet riensivät tulta kohti, sekä papin miehet että Panun miehet, näkivät, että sammuttaminen oli mahdotonta ja kiiruhtivat kohta kaikki alas vuorelta palamasta pelastuakseen.
Pappikin seurasi mukana, täytyen hänenkin rientää ulos savun seasta.
Häntä sysättiin takaa ja hän oli kaatua kumoon jonkun ohitse karkaavan edestä. Se oli Panu, joka kahden kesken Karin kanssa jääneenä oli ryöstäytynyt irti. Samassa karkasi Karikin jäljestä huutaen, että ottaisivat Panun kiinni. Mutta ei kukaan joutunut tulen tieltä paetessaan häntä auttamaan, ja Panu oli kadonnut jäljettömiin samoin kuin Karikin.
Kun kuloa pakenevat niityn yli juostuaan olivat kokoontuneet vuorta vastapäätä olevalle kalliolle, jonka alla Panulan talo oli, näkivät he koko vuoren yhtenä ainoana tulipatsaana, jättiläiskokkona, joka suitsusi savua ja kipinöitä ja lennätteli hiiltyneitä puitten oksia kauas sekä niitylle että järveen, johon ne sähisten putoilivat. Metsälintuja lensi rääkkyen ilmassa, jäniksiä laukkasi laumoittain niityn poikki, kettuja, ahmoja ja ilveksiä yritteli samaa tietä, mutta ihmisiä pelästyen heittäytyivät ne järveen ja uivat yli toiselle rannalle. Ei kukaan uskaltanut eikä ehtinyt ahdistaa metsänhaltijan elättieläimiä. Mutta mustaa uhrihärkää ei näkynyt tulevaksi. Sen oli haltija viimeisenä uhrinaan ottanut.
Yhä suuremmaksi yltyi palo, nieli ensin kuivat havumetsät kostealehtisiä lehtoja kierrellen, mutta ahmasi viimein nekin, laskeutui yhä alemma, hyökkäsi yli avopäiden kallioiden yhä kehäänsä laajentaen ja sen keskustaa, vuoren huippua, yhä sakeampaan savuun kietoen.
—On siinä kaski! virkkoi joku papin miehistä.