—Palaapahan se, vaikkei Panun kaski palanut.
—Se on sinä, kuka sytytti.
—Panu tulen manasi … toista polttamaan kirosi, omat alueensa sytytti.
—Voi, kun olisi totellut, ei olisi pyhä vuori palanut! ruikutti joku naisista.
He olivat lapsineen turvautuneet pappiin ja juosseet hänen mukanaan Panulan pihan läpi. Nyt seisoivat he kuin säikähtyneet lampaat kallion alla hänen jalkainsa juuressa. Pitkänä, mahtavana, yliluonnollisena olentona seisoi hän heidän edessään keihääseensä nojaten, kasvoissa tuima, tuomitseva ilme.
Nyt oli koko vuori tulessa alhaalta ylös asti, ja mustana ja paksuna kuin ukkospilvi seisoi savu taivaalla tyynessä ilmassa. Välistä peittyi aurinko kokonaan sen taa, niin että musta varjo kattoi maan, välistä paistoi se savupilvien hienotessa milloin punaisena, milloin keltaisena kiekkona niiden lomasta.
Naiset alkoivat itkeä ja valittaa, ja silmiään peittäen nyykähtivät heistä jo toiset maahan, polvilleen langeten.
Miehiä seisoi ryhmä vähän loitompana, ja he näkyivät jotakin neuvoa pitävän. Sitten vetäytyivät hekin lähemmä, ja Ilpo astui papin eteen. Vavisten hän virkkoi:
—Pyörtänet sanasi … luulevat Panun palaneen, kun ei näy … en tiedä, on saattanut lintuna pakoon lentää … mutta ei tiedä hänen tulojaan. Eivät enää osaa hänen kostojaan pelätä … ruvennet sinä tietäjän töille…
—Mitä puhut?