»Terve sulle tultuasi, hyvä päivä päästyäsi! Tulevasi tiiettihin, kyly lämmin laitettihin.»
Se oli tyttö Tellervoinen, vastat orrelta vetäisi, saattoi saunahan samassa. Saun' on suojassa sijassa, alla kuusen kukkalatvan, humisevan hongan alla; lähde kylmä lattiassa, toinen kuuma karsinassa, lautehet lasista tehty, poslinalla penkit pantu. Löipä löylyn löyhäytti, tupsahutti tuoksuvaisen, hieroi hellällä käellä, voiti hajuvoitehilla, valoi veellä lämpimällä, haalealla huljutteli, antoi paiat palttinaiset, sitoi vyöllä villaisella— suuta suikkasi lopuksi.
Siit' on saanut saunatuksi, ukko rähjän reilatuksi. Ukko on kuin uusi miesi, on kuni keväällä koivu, noron notkea närönen, tunsi suonet suorituiksi, jäsenensä joustaviksi. Rinta riemua remahti, veret voimoa vavahti.
Tuosta tultua tupahan, jo on koolla kaikki kansa, aterjalla autuahat. Siin' on vanha Väinämöinen, laulaja iänikuinen, siinä seppo Ilmarinen, ylen taitava takoja, takomassa taivahassa, sekä lieto Lemminkäinen, kanssa kaunis Kaukomieli, viel' on kurja Kullervokin, kaikki on Kalevan kansa. Ei lopu leipä lestityinen, vaikka kuinka leikkoaisi, voi vähene vakkasista, vaikka kuinka viilettäisi. syötettynä, juotettuna Väinö virren veisoavi, sormin kannelta kokevi kiitokseksi kaunihiksi talon oivan antimista, Luojan lahjoista hyvistä.
Kun on laulu loppununna, veisattuna virsi kaunis, viepi vaaran viertehelle, kulettavi kukkulalle, sanovi sanalla tällä, lausuu tällä lausehella:
»Talo täss' on silloin tehty, kun on taivaskin taottu, tuoss' on pellot perkattuna kyntämättä kasvamahan. Tuoll' on salo saalihinen, aina runsas riistakorpi, erä tuomatta tulevi, ajamatta antauvi, kosket kuohuvat lohia, suuret virrat säynehiä, kilvan pyrkivät patahan tulevi lintu liikkumatta, kala jalan kapsamatta. Tääll' ei laske luojan päivä, alene ei aurinkoinen, ain' on kesä kestämässä, aina armahin juhannus; lakastu ei lehti puusta, kummut kukkivat iäti. Hyvä tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi: lapset lapsina pysyvät, nuoret neiot neitosina, ukot ukkoina elävät, eivät vanhene enempi kaikki onnessa asuvat, iloiten ikänsä kaiken; ollos terve tultuasi, sa'at vuodet viipyellös!»
Vuoli lastun veitsellänsä, jopa aitta ilmaisekse; siihen käski käyäkseni, ottoakseni omaksi.
Siin' oli aitta siisti huone, kaikkein armahin asunto kesäöinä kellehtiä; sirkka seinässä siritti, pääskyn pojat pää'yn alla, hiljaa tuulonen humisi, leyhytteli lännen henki.
On nyt ukon oiva olla, armas äijyen asua, ei ole huolta huomisesta, ei suruja syömen alla eikä maisia mureita; ilo mielessä asuvi, tyyni riemu rinnassansa taaton suuressa talossa, asunnoissa autuaitten.
—Minä lähden mukaasi, Jorma! huudahti Kari, kun Jorma oli laulunsa lopettanut.