—Joko heitätte talonne ja tavaranne? Laulajan loruja, ukko houkon hourehia!
Haihtui kesäöinen mielten hurmaus yhtä pian kuin oli tullutkin. Mieletöntä oli Jorman puhe, päätöntä koko heimon lähteä hänen jäljessään korpeen kuolemaan ja paleltumaan. Noloina poistuivat neuvottelusta miehet eivätkä mitään yhteisesti päättää osanneet. Jorma yksin ja Kari äitineen katosivat niiltä mailta ja veivät Väinön viisauden mennessään.
Mutta seuraavana aamuna kokoontuivat taas kaikki papin kalliolle näkemään ja kuulemaan, mitä muut tekisivät. Ja kun pappi heitä kehoitteli lähemmä tulemaan, niin siirtyivät askeleen ja kaksi kerrallaan, ja yhä ahtaammaksi kävi kehä ja yhä paksummaksi kasvoi. Ja kun hän heidän keskellään seisten tervehti heitä kuin kasteelle tulleita, ei kukaan vastaan pannut. Ja kun hän kysyi:
—Uskotteko yhden Jumalan päälle, Isän kaikkivaltiaan, taivaan ja maan
Luojan?—niin vastasivat he toinen toisensa mukana:
—Uskomme!
—Uskotteko Jeesuksen Kristuksen päälle, Hänen ainoan Poikansa, meidän Herramme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitseestä Mariasta, piinattiin Pontius Pilatuksen alla, ristiinnaulittiin, kuoletettiin ja haudattiin, astui alas helvettiin, kolmantena päivänä nousi ylös kuolleista, astui ylös taivaaseen, istuu Isän Jumalan oikealla kädellä, sieltä on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita?—Sanokaa: uskomme!
—Uskomme! Uskomme, kun sanot!
—Uskotteko Pyhän Hengen päälle; yhden pyhän kristillisen seurakunnan, pyhäin ihmisten yhteyden ja iankaikkisen elämän?
—Uskomme! vastasivat nyt kaikki yhteen ääneen, kerran siitä sanasta selville päästyään ja ikäänkuin peläten, että sen toiset toisia ennen omistaa ehtisivät.
—Ja tahdotteko kastetta tämän uskontunnustuksen päälle?