—Tahdomme.—Tahdommehan!
Ensin yksitellen, sitten ryhmittäin astuivat he esille kastetta saamaan, ja yhä suuremmalla voimalla veti puoleensa juhlallinen toimitus niitäkin, jotka vielä vitkastelivat.
Ensimmäisenä tuli Ilpotar, papin eteen polvistuen. Viimeisenä kastettiin Ilpokin, vaimonsa esiin työntämänä. Ja ennenkuin päivä mailleen painui, olivat kaikki Panun heimon läsnäolevat miehet, vaimot ja lapset saaneet uudet nimensä, mikä Pietarin, mikä Paavalin, mikä Antreaksen, mikä Matheuksen, mikä Marian, Katariinan, Magdaleenan … Luukkaan, Johanneksen, Timoteuksen—joita eivät kaikkia itsekään saaneet muistiinsa tarttumaan.
Mutta kun Martin Olai oli toimituksensa lopettanut ja rukouksen pitänyt, kääntyi hän kastettujensa puoleen ja puhui heille:
—Kiittäkää Jumalaa, joka teidän mielenne valaisi, jotka pimeydessä vaelsitte, kiittäkää kaikkivaltiasta, joka viritti uuden valkeuden teitä lämmittämään. Älkääkä surko sitä, että uhrivuorenne paloi ja pahan tietäjänne talo meni poroksi. Sijaan kasvaa tuonne mustien honkien sijalle vihreä lehto. Tähän, tälle kukkulalle, jossa nyt seisomme, rakennamme uudelle Herrallenne huoneen, jonka kellojen soidessa entiset pahat haltijanne kauas kaikkoavat. Siinä te uutta Jumalaa palvelette ja hänelle kiitostanne kannatte. Kivi tämä, jonka ääressä olette kasteen pyhän sakramenten saaneet, olkoon perustus uuden Herran huoneen, jota Korpijärven kappeliksi kutsuttakoon. Tuohon, missä tietäjän talo ennen oli, siihen pappilan teemme, jossa keskuudessanne asukoon paimenenne. Usein tulen minä tänne teitä tervehtimään, teitä neuvomaan ja opettamaan. Jätän teille siksi aikaa opettajaksenne ja neuvonantajaksenne Reidan, joka teille pyhää kirjaa lukee ja lapsianne lukemaan opettaa ja teille ihania virsiä veisaa. Ei ole hän vierasta verta eikä outoa heimoa. Omaa sukuanne on, veljenne on, jonka retket Jumala ihmeellisesti johti ja jonka mielen hän valaisi, että teitäkin valaista voisi. Viisaasti luuli Panu tehneensä, kun hänen isänsä tuhosi ja hänen talonsa poltti. Nyt ovat hänen hankkeensa häpeään tulleet, nyt on poika isän sijalle asetettu. Ihmeelliset ovat Herran tiet. Olkoon hän oppaanne salatuilla teillä, niinkuin hänen isänsä oli ennen, mutta oikeampaan opastakoon hän teitä, ainoan oikean Jumalan tuntemiseen, joka on Herra Isä Jumala ja hänen poikansa Jeesus Kristus. Astu esiin, Reita, ja virtesi viritä!
Reita astui esiin ja aloitti virren, jonka jo kerran oli Panulan tuvassa veisannut ja joka oli tuttu monelle.
Tyyni oli ilta, juhannusilta. Kirkkaana ja rauhallisena kimmelteli järven pinta, lempeänä muhoili metsä, sovinnolliselta näytti synkkä kuusinen korpikin. Niin oli, kuin olisi se virttä kuunnellut, ihastellen sitä kuunnellut.
Ja kun kirkkokalliolta kastettu kansa poistui, niin siltä tuntui mielessä monenkin kuin eivät vanhat haltijat ehkä olleetkaan vihastuneet. Ehkeivät vanhat jumalat uusia vierokaan, eivätkä uudet vanhoja vainoamaan käy? Ehkä sopivat Isä, Poika ja Pyhä Henki yksillä saloilla asumaan kera Tapion, Mielikin ja Nyyrikkipojan, jos hyvänä molempia pidetään. Sitäkö sovintoa kukkuivat käköset, sitäkö linnut visertivät?
Ja tämä ajatus täytti miesten miettiväin mielen:—Tänne tulemme, täällä uutta Kiesusta kumarramme ja häntä hyvitämme, kotona vanhoja haltijoitamme palvelemme, pahastumasta estämme!
Ei siitä toinen toiselleen virkkanut, kukin sen omana aatteenaan niin mielessään päätti ja salaisuutenaan säilyttää aikoi. Mutta miehestä mieheen ja mielestä mieleen se aate kukki. Ja ennenkuin Ilpotar toimituksen loputtua ja papin poistuttua kotiinsa lähti, hiipi hän kivialttarin luo ja sen päällä olevasta liinasta kaistaleen salaa leikkasi, otti kivipulloseen kastemaljasta vettä, kätki ne esiliinansa alle ja vei uhriksi kotohaltijalleen omaan uhrilehtoonsa, mieli hyvänä siitä, että hänellä nyt oli taikakalu, joka varmaankin kaikista pahoista suojeli.