Hyvillä mielin viiletteli Martti-pappi miehineen alas koskia kotikirkkoa kohti, yksi mies airoissa ja toinen perässä, itse keskellä venettä istuen kaislavuoteella. Kaikki muut miehet olivat venheineen jääneet Korpijärvelle kaskia kaatamaan ja kalastamaan. Reitakin oli jäänyt uuteen toimeensa ja valvomaan rukoushuoneen perustuksen panoa.
Hyrskyen kiiteli venhe koskesta toiseen, ja nopeasti kului taival virtavissa suvannoissa. Yötä päivää riennettiin ja hyväin sanomain saatanta kulkua kevensi ja kiirehti. Olihan kaikki käynyt paremmin kuin oli alussa toivoa osattu. Ei vainotieltä tuhon tekijöinä palattu, ei ollut tarvinnut verta vuodatella, vaikka aseissa lähdettiin. Rauhan työ oli suoritettu, ja niin oli onni asettanut, ettei Panuakaan tarvinnut varmaan kuolemaan kuljettaa. Ei ollut kukaan nähnyt häntä, lieneekö palanut vai pelastunut. Kummin tahansa, Jumala itse oli hänet huostaansa ottanut, lieneekö tuominnut vai vapauttanut. Itsehän parhaiten tiesi. Ja iloista oli oleva kotona odottavalle kertoa, kun kysyy, pelokas ilme silmissään tulee ovella vastaan:—Hyvin kävi, niin hyvin kaikki kuin itse olisit ollut mukana!
Oli kai se pelännyt, oli kai unettomiakin öitä valvonut, vaikka vakuutti olevansa rauhallinen. Mutta nyt loppui ikävä. Hän oli tehtävänsä tehnyt, ehkä kohtakin palataan pois, haetaan toiseen paikkaan. Hän oli alun pannut, jatkakoot muut.
Jo hyrskyi venhe Kontokosken kuohuissa, läikähti vähän vaahtoista vettä sisään vouti vainajan padon päässä, rusahti venhe, ja varpelaidat longahtivat, mutta notkeana nuolena sujahti pursi suvantoon—ja siinä oli kirkko ahteella ja tuolla pappilan ikkunat illan auringossa rusottaen!
Eivät näe vielä kotona, eivät vielä niin pian odottaa arvaa, vai ovatko aikansa odottaneet ja hetkeksi lakanneet?
—Puhalla luikkuusi, perämies! sanoi pappi ja tarttui itsekin airoihin pikemmin järven yli joutuakseen. Perämies puhalsi pitkän iloisen huilauksen.
—Jouko siellä rantaan juosta kouhottaa! sanoi hän.
Ennenkuin venhe rantaankaan pääsi, huusi Jouko:
—Paha kävi pappilassa … takaa ajoin, mutta en saanut kiinni. Ei sitä saa. Ei saa käärmettä kiinni kivikossa. Olisin polkenut rikki hänen päänsä … en olisi pelännyt … ei minun tarvitse pelätä…
Mutta outoja aavistaen riensi Martti pihaan. Tuvan ovella tuli piikatyttö vastaan, silmät itkettyneinä, tukka hajallaan, esiliinaansa purren. Papin nähtyään lyykähti hän kynnykselle ja purskahti äänekkääseen itkuun.