—Missä rouva on?
—Älkää menkö … ei ole enää…
Enempää ei tyttö saanut sanotuksi.
Kun Martinus Olai astui sisään, näki hän vaimonsa laudalla lakanan alla, kädet suorina kupeilla, silmät ainaisessa unessa.
Kun tyttö sai puheensa takaisin, kertoi hän:
—Eilen aamulla lähti noustuaan jaloittelemaan … kirkolle päin meni … niin toi Rampa-Riitan äiti sanan, että rouva kuolee… Minä sinne juoksemaan, niin oli harjun rinteeseen lyykähtänyt polulle, joka lähtee viemään suurille saloille … ruikutti ja sydänalaansa piteli … minä juoksin miehiä hakemaan ja kannettiin kotiin. Sitten se kuoli auringon laskun aikaan. Voudin naiset lakanan alle panivat. En tiedä, mikä lienee tapahtunut…
—Minä tiedän!—kuului ääni ulkoa ikkunan alta.
Se oli Rampa-Riitan äiti. Kasvot kiukusta harmaina ja silmät vihan tulta liekehtien kertoi hän:
—Näin, kun lähti, tuolta väijyin, vein sanan metsään, kun se ei uskaltanut kylään tulla … nälissään oli, kun ei ollut syönyt kolmeen päivään … ja ruokaa vein ja sanoin. »Nyt juokse! nyt kosta!» Neuvoin, minne mennä, ja riensin itse jäljestä. Siellä se kävelee kirkolle ja istuu lepäämään rappusille … se tulee polkua myöten ja myhäilee itsekseen, mitä lie myhäillyt. Silloin hyppää Panu metsästä…
—Panu!