—Panupa tietenkin … ja lyö käsiään yhteen ja karjaisee … siihen lyykähti eikä siitä noussut. Siellä on nyt, missä Riittakin.
—Käärme se oli … takaa ajoin, mutta en saanut kiinni,—höpisi Jouko.
Mutta hiljaa vaikeroiden vaipui Martinus Olai pöytäänsä vastaan ja purskahti hillittömään itkuun.
XLII.
Kaksi miestä hiihtää ja hiihtää suurta ääretöntä aappaa valjun tähtiyön valossa. Väliin vetäytyy taivas hienoon pilveen, väliin kirkastuu pohjola, revontulet liekehtivät ja loimottavat, himmeitä varjoja lumelle luoden. Uupuneesti hiihtävät miehet niinkuin jo olisivat viikon hiihtäneet ja toisen viikon taival vielä olisi hiihtämättä.
Kaksi viikkoa ovat he jo hiihtäneet yhtä suoraa latua Lappia kohti.
Parrat ovat jäässä, tukka kuurassa, hartiat valkeina.
Epäselvä on ahkion latu, viiman umpeen pyryttämä, jota noudattavat.
—Eihän se tulekaan joen pohja,—virkkaa jälkimmäinen mies raukealla äänellä.
—Tuolla luulen olevan, missä metsän reunaa kuumottaa.
Monesti on näköhäiriö heitä pettänyt, mutta siinä se nyt tällä kertaa kuitenkin on joen pohja.