—Sudet ulvoo tunturilla, nyt ei olla enää kaukana, sen juurella on
Lapin kylä.
Panu nousi suksilleen ja lähti joen jäätä hiihtämään, jättäen tavallisuuden mukaan Ilpon jäljestä tulemaan niin hyvin kuin taisi. Susia peläten ponnisti Ilpo perässä, minkä kykeni.
Ei noussut päivä sinäkään aamuna, vähän vain kajasti piilevän auringon rusko etelän ilmoilta. Kuului kosken kohina, ja latu nousi pian ahteelle. Siitä näki Panu edessään korkean tunturin häämöttävän. Tunturin juurella kosken niskassa oli lappalaiskylä, josta tupruili savuja suippopäisistä kotarakennuksista ja kuului yhä kiihkenevää koirain haukuntaa ja ulvontaa.
Siinä on paikka, johon Panu on pyrkinyt, siinä kylässä asuu mainio Lapin noita, suurin kaikista tietäjistä. Siltä hän on saava ne sanat, ne tiedot ja taiat, joiden avulla vielä Kontolan noidan kukistaa ja oman heimon petoksen palkitsee.
Aarteensa säilöön saatuaan ja papin rouvan kuoliaaksi peloitettuaan oli hän kesän metsässä elänyt ja syksyn kalamajoissa asunut uusia tuumia hautoen. Puoli kostoa oli jo suoritettu, toinen puoli vielä tekemättä. Oli aikonut kirkon polttaa ja pappilan, mutta takaa ajoivat voudin miehet, ja pois piti lähteä. Ilpon oli hän tavannut ja saanut kuulla kaikki, mitä oli tapahtunut. Kutsutti hän heimon miehet kokoukseen. Jotkut tulivat, useimmat jäivät pois. Tartutaan aseihin kaikki Karjalan kansa! yllytti Panu. Mennään miehissä Kontolaan, sytytetään kylä ja kirkko, surmataan pappi ja uusi vouti, hänen ystävänsä. Mutta eivät ruvenneet vastarintaan, pelkäsivät enemmän pappia kuin Panua. Uhkaili Panu, mutta eivät olleet uhkauksista milläänkään. Oli iso palkintokin Panun päästä julistettu, sata riksiä, Kontolan kirkossa kuulutettu ja Reidan toimesta siitä saloillekin tieto levinnyt. Pois täytyi laittautua, ja Lappiin lähti Panu ensi lumien langettua hiihtämään. Sieltä hän ne saa myrkkytaiat, salatiedot, jotka Kontolan velhoon pystyvät, sieltä vihat viimeiset ostaa, joilla ensin papin tuhoo, sitten Reidan menettää ja viimein voudin. Ei silloin muiden apuja tarvita, itse kostonsa täyttää. Ellei anna tietojaan Lapin noita, elleivät tehoa ne, joita antaa, vielä on idän keino koettamatta.
Hän odotti Ilpoa hänen kanssaan kylään mennäkseen.
Jo olivat koirat kaukaa heitä vainunneet, yhä kiihtyi haukunta ja rähinä, kuta lähemmä tulivat. Miehet, lapset ja naiset pihalle pullahtivat, kuului kimeä, käskevä vihellys, koirat vaikenivat, ja murinaksi muuttui haukunta.
Satakunta henkeä seisoi ja huusi ja hälisi viittilöiden lumessa majojen edustalla. Panu kävi rohkeasti heitä vastaan ja kysyi, missä majassa Lompsalo asui. Hän tahtoi heti päästä tietäjän puheille.
Ei kukaan vastannut, mutta sen sijaan sateli kysymyksiä hänelle itselleen. Mistä on? Kuka on? Kuka on tuo toinen? Mitä on kontissa? Onko Lapin kävijä? Verojako tuli vaatimaan? Oletko pirkkalainen, oletko pirkkalainen?
Niitä kihisi kuin muurahaisia ympärillä, ne tunnustelivat heidän vaatteitaan ja suksiaan ja konttejaan. Ja kun Panu sanoi, ettei hän ollut Lapin kävijä, ei verojen kantaja, alkoivat he kiskoa häntä kukin kotaansa ja nauroivat vain, kun hän heitä hätisti luotaan.