Panu ei tiennyt oikein, tekivätkö ne kiusaa vai osoittivatko ne ystävyyttään. Mutta vastenmielisiä ne olivat hänestä, inhoittivat häntä, olivat kuin sammakoita, saastaisia limaskaisia olennoita, joita teki mieli potkaista, mutta joita ei kuitenkaan olisi voinut jalallaan koskettaa, joitakin ihmisten epäsikiöitä, ääni kuin naisilla. Niiden tihruiset silmät kiiluivat viekkaasti ja salaperäisesti, vaikka nauroivat. Tässä joen ahteella, mustan, kuohuvan joen partaalla, joka lumisien rantojen keskessä vyöryi, olivat ne puolihämärässä hääriessään kuin joitakin rauhattomia henkiä, pahoja henkiä, Tuonelaan tulleita. Oliko hänkin tullut Tuonelaan sanoja saamaan?
Väsymys ja nälkä toi mieleen noita kuvia, hän pudisti ne pois, hätisti nenäkkäimmät ympäriltään ja käski neuvomaan itsensä tietäjän kotaan.
Tietäjän kota oli keskellä kylää, muita kookkaampi. Kun Panu astui sisään, näki hän keskellä kotaa heikon tulen, ja muu osa kotaa oli pimeä. Tulen takaa pisti häntä vastaan kaksi terävää silmää niinkuin pensaan takaa väijyvän pedon. Hänen silmänsä väisti kiiltoa, mutta keksi, minne vain katsoi, uusia samanlaisia silmiä kodan seinämiltä. Tietäjä itse istui tulen takana vastapäätä ovea ja kahden puolen häntä hänen seurueensa.
Ennenkuin Panu ennätti mitään virkkaa, kuului ukon ääni tulen takaa kysyvän:
—Vai tuli Karjalan Panu Lapin tietäjältä neuvoa kysymään?
—Mistä minut tunnet? kysyi Panu hämmästyen.
—Tiedän asiasikin. Tietoja hakemaan tulit. Omasi loppuivat.
—Lieneekö sinussa antajata?
—Tiedän tuonkin, mihin niitä tarvitset. Mutta istukaa, vieraat, ja nauttikaa, mitä maja matala tarjota taitaa.
Panu ja Ilpo istuutuivat poronnahkalle tulen ääreen, ja kun he olivat pahimman nälkänsä sammuttaneet, jota tehdessä tietäjä kyseli heiltä matkan tapahtumia, virkkoi hän: