—Tiedän asiasi, tiedän, mitä varten tulit. Mutta kertonet kuitenkin tarkalleen, mitä tahdot.
Panu kertoi asiansa ja mitä varten oli tullut.
—Mitäpä uhriksi haltijalle tehnet?
—Liekö viisikymmentä riksiä vähän?
—Iso on asiasi, paljon on tarvis tiedustella, pitkät taipaleet henkeni kulkea täytyy… Kun sata luvannet, niin paremman vastauksen haltija antaa.
—Sata on oman pääni hinta.
—Siihen haltija tyytyy. Kun päivän kilo katoo ja revontulet taivaalla syttyvät, silloin saanemme lähteä haltijaa kysymään.
Panu ja Ilpo vietiin toiseen majaan, ja pian vaipuivat uupuneet miehet uneen. Kun Panu herätettiin ja hän kutsuttuna tietäjän majaan astui ulos, liekehti revontulten loimo yli koko pohjoisen taivaan, ja tulikielet nuoleksivat taivaan kantta, välistä etelänkin ilmoille ulottuen. Ei kuulunut muita ääniä kuin kosken kohina, kaikki olivat äänettöminä majoissaan, tuletkin olivat niissä sammutetut eivätkä koiratkaan häirinneet hiljaisuutta haukunnallaan. Oli niinkuin olisi tietäjä koko maailman nukuttanut houkutellakseen henget liikkeelle. Panu koetti arvailla, mikä aika päivästä nyt oli, mutta ei päässyt siitä selville. Saattoi olla yhtä hyvin ilta kuin keskiyö tai aamu.
Tuli paloi keskellä tietäjän majaa niinkuin äskenkin. Tulen takaa kiiluivat samat silmät ja samat silmät seinämiltä. Mutta nyt oli tietäjä puettu juhlavaatteisiinsa, uuteen punaisilla nauhoilla ja helyillä ja poronkelloilla koristettuun peskiin. Edessään oli hänellä suuri arpakannus, ja hänen apulaisillaan oli kullakin jalkojensa välissä omansa, pienemmät. Kun Panu oli asettunut äskeiselle paikalle peurannahkalle, oven ja tulisijan väliin, nousi vanha tietäjä seisoalleen, kutsui kaksi miestä avukseen ja nosti kannuksen tulen päälle. Se oli suuri ja komea ja pohja leveä kuin tynnyrin pohja täynnä samaan tapaan tehtyjä kuvioita kuin Panulla oli omassakin kannuksessaan, mutta sitä mukaa suurempia kuin oli kannuskin. Jotkut merkit Panu luki ja selitti, mutta suurin osa oli hänelle outoja ja ihmeellisiä. Ja vähäpätöiseltä, mitättömältä, lapselliselta näytti hänestä hänen oma taikakalunsa tämän rinnalla. Tuommoinen se jotakin tiesi.
Kannus kumahti, ja ääni pullahti siitä kuin maanalainen, kaukainen ukkonen. Toiset pienemmät kannukset säestivät keveämmällä kuminalla ja nopeampaan tahtiin, odottaessaan ison kannuksen ääntä, joka tuli aina vähän pitemmän väliajan kuluttua. Vähitellen tiheni ison kannuksenkin tahti, ja sitä mukaa pyrkivät pienet perässä. Joka kerta, kun tietäjä kannukseensa kosketti, värähti hänen ruumiinsa, ja hän heitti päätään; siitä laskeutui liikunta hartioihin, rintaan ja jalkoihin, ja viimein värähteli koko hänen ruumiinsa yhä kiihtyvän tahdin mukaan. Yht'äkkiä heitti hän ilmaan kapulansa, hänen vieressään oleva mies tapasi sen lennosta ja jatkoi pärrytystä. Tietäjä päästi suustaan pitkän valittavan ulvahduksen, johon pienten kannusten päristäjät yhtyivät, lakaten siksi aikaa päristämästä. Hän seisoi nyt vapain käsin, pää, vartalo ja jäsenet tutisivat yhä kiivaammin, ulvahdukset tulivat yhä tiheämmin, hän teki liikkeitä kuin olisi milloin lumessa paarustanut, milloin suksilla hiihtänyt, milloin porolla ajanut, milloin vettä uinut. Kannusten pärinä ja miesten joikuminen säesteli tietäjän liikkeitä. Panu ja Ilpo, jotka henkeään pidätellen seurasivat toimitusta, kuulivat miehen, joka oli heidän taakseen asettunut, kuiskaavan:—»Nyt se lähti haltijan luo … nyt se hankia paarustaa … nyt se sai sukset haltijalta … nyt lähetti haltija poronsa vastaan … nyt tuli joki eteen … yli pääsee, yli pääsee…»