—Niin ovat, kun lienee sinussa niiden tekijätä,—murahti tietäjä. Vielä sinulle yhden sanon, lisäsi hän. Älköön kukaan heimostasi tietäkö täällä käyneesi.
—Ilpo tietää.
—Olisi saanut olla tietämättä.
Kun päivän kilo etelän taivaalla kuumotti, lähtivät Panu ja Ilpo hiihtämään takaisin. Kotain edessä oli sama joukko saattamassa heitä kuin vastaanottamassa, ja siinä teki niiden häärinä ja huudot ja rääkynä Panuun yhtä vastenmielisen vaikutuksen kuin hänen tullessaankin. Ne kärttivät mikä mitäkin: hänen aseitaan, koristeita hänen puvustaan; tarttuivat hänen kauhtanansa liepeisiin, hyppäsivät hänen suksiensa kannoille. Panu hujahutti sauvallaan ja potkaisihe irti takiaisistaan. Mutta silloin karkasi kylän koiralauma hänen kimppuunsa ja räyhäten, häristen, ulvoen ja uikuttaen seurasivat ne pitkän matkaa kylästä.
Paluumatkalla muisteli Panu koko ajan hiihtäessään niitä taikoja, joita Lapin tietäjä oli hänelle neuvonut. Häntä kalvoi pelko, ettei vain mitään unohtaisi ja tekemättä jättäisi. Hän tiesi, että tietäjällä taikatehtäviä neuvoessa aina on jokin, joka on kaikkia muita tärkeämpi ja tehoisampi ja joka, jos tekemättä jää, panee kaiken pilalle eikä mikään vaikuta. Mutta ei sano tietäjä, mikä noista tehtävistä on se tärkein, eikä aina sitä itsekään tiedä. Ei ollut Lapin noitakaan neuvonut. Mutta Ilposta oli hän varoittanut.
Siinä se oli sala-ansa, siinä väijytys, se se teki tyhjäksi taikain tehon.
Ilpo hiihti perässä, minkä kerkesi, mutta alkoi huomata, että välimatka kävi yhä pitemmäksi, eikä Panu odottanut enää niinkuin ennen. Kun Ilpo hänet yöpaikoissa saavutti, oli Panu äreä ja harvasanainen ja alkoi viimein valitella, ettei pääse kulkemaan niinkuin tahtoisi.
—Väkisin mukaani työntäysit … vastuksen vain sinusta sain. Sinua varrotessani haihtuu taikain voima.
—Eihän sinun minua odottaa tarvitse, tulenhan jäljessä niinkuin voin, vaikka jättäisitkin, kun vain yöpaikassa odotat, virkkoi Ilpo kuin anteeksi anoen.
Ja väärin hän teki mielestään, kun tietäjää niin viivytti ja hänen hankkeitaan häiritsi. Eikä olisi yöpaikassakaan odottamaan pyytänyt, elleivät sudet olisi peloittaneet. Kohta Lapin kylästä lähdettyä ja koirain heistä erottua olivat ne hiihtäjiä seuranneet—oli niinkuin olisivat kylän koirat susiksi muuttuneet—ensin loitompaa, sitten yhä lähennellen ja yhä isommaksi laumaksi kasvaen, ja yöpaikoissa niitä loikahteli nuotion ympärillä, palavat silmät harvan metsän sisästä liekehtien niinkuin ne silmät tietäjän majassa. Lienevät Lapin noidat susiksi tekeyneet, lienee noita neuvojaan katunut ja lähtenyt hurttana hätyyttelemään.