Nuori Reita oli kauan kateissa, ja kun tuli takaisin, ei kenellekään kertonut, missä oli ollut. Mutta hänen tulostaan kerrottiin kohta kumma tarina. Pitkäksi oli alkanut käydä aika oudoilla mailla ollessa, mutta pitkä oli matka, eikä osannut tietä kotiin. Kutsuu kyytimiehet ja lupaa parhaan lehmänsä palkkioksi. Munan sanoi kulkevansa kuin teiri, mutta ei siitä huolinut, toinen kuin metso, mutta ei metsokaan kelvannut; mutta kolmas tuli kotkana, ja sen selkään istui. Tuskin oli liikkeelle lähdetty, niin jäi hattu taipaleelle.—»Pysäytä, hattu putosi!» pyysi hän.—»Ei ole aikaa kääntyä, jo on seitsemän kirkon ohi tultu», sanoi kokko, ja samassa oltiin kotona. Kokko iski kyntensä lehmään ja kantoi uhrivuorelle, ja siellä ovat sen luut vieläkin.—Eikä kertonut Reita sitäkään, mitä oli oppinut, mutta pian nähtiin, että hänellä oli henget hallussaan. Milloin hän tahtoi, saattoi hän tiedottomaksi heittäytyä, hengen ruumiistaan irtauttaa ja vaelluttaa sitä kaukaisissa maissa ja tulevissa ajoissa vast'edes tapahtuvia asioita tiedustelemassa. Toi hän myöskin aivan uusia salaisia tietoja tullessaan: oli oppinut taikain taidon ja alkoi niitä apunaan käyttää ja tarvitseville neuvoa. Ei sanonut metsällä, kalassa, taudeissa, matkoilla eikä missään enää loihtuja ja lukuja ja kolmen sanan salaisuutta tarvittavan. Ken taisi taian, käsitempun tenhon, sekä taian salaisen avaimen, joka saattoi olla kivi, hammas, luu, ukontaltta tai sen semmoinen, tietäjältä lunasti, hän saattoi sillä haltijat sitoa tai päästää, miten milloinkin tarkoituksiinsa soveltui, eikä siihen sen parempaa viisautta tarvittu. Loihtu ja laulu oli tietoa, jota ei joka miehellä ollut, taika oli taitoa, jonka jokainen voi oppia.
Kummana Reitaa ensin katseltiin ja kummia hänen taioistaan kerrottiin. Mutta vähitellen tuli Reitala kansan käymäpaikaksi, sekä oman heimon että kaukalaisten. Panulan veljesten tietoja alettiin pitää pikku tietoina Reitalan taitoihin verraten, niissä oli salaperäisyyden ja uutuuden viehätys, ja niitä pidettiin Lapin tietojen vertaisina. Panulan miesten mielestä, joita oli kaksi veljestä Panu ja Jorma, oli heidän setänsä poika houkko ja haaveilija, jolle totisten miesten sopi naurahtaa. Ruumiin heikkoutta ja hengen sairautta olivat hänen loveen lankeamisensa ja naisten tietoja taikatiedot. Missä ei syntysana ja miehen manaus auttanut, siinä eivät auttaneet käsitemput eivätkä taikakalut. Ne olivat heistä yhdenlaista hulluutta kuin ristinmerkit ja kaulassa kannettavat helminauhat ja ripit ja sen semmoiset, joita olivat toisia matkoillaan rajan takaisissa Venäjän maanpaikoissa, toisia Kontojärven kirkolla nähneet. Yhtä mielettömiä olivat heistä ne, jotka tuommoisten jäljessä juoksivat. Olisihan sitä ollut estettävä tuota uutta menoa, ja johan välistä käräjissäkin oli kysymys tuon uuden Lapin vallan vähentämisestä ja sen tuottaman villityksen poistamisesta, mutta kun siitä olisi saattanut heimosota syttyä eivätkä Panun miehet tahtoneet sen johtoon ryhtyä, ei siitä mitään tullut.
Panu kuoli aikaisin, vanhimman poikansa vielä lapsena ollessa, ja uhripaikan hoito, uhrien toimitus ja tietäjän ammatti siirtyi Jormalle. Jorma hoiti näitä toimiaan niinkuin taisi, mutta kun hän oli enemmän soittaja ja laulaja kuin tietäjä, joutui Panulan tietäjäin vanha maine yhä heikompaan huutoon sitä mukaa kuin Reidan maine kasvoi. Johan olivat muutamat tietävinään, että tieto oli Panulasta kokonaan Reitalaan siirtynyt ja haltijat muuttaneet toiselle puolelle järven.
Sattuivat vielä huonot riistavuodet, eivätkä järvetkään kalaa antaneet niinkuin ennen, ja siitä syntyi kuiskeita ja nurinaa. Kun miehet päiväkauden metsiä samottuaan eivät puoltakaan rihmaa oravia kotiinsa tuoneet tai kun tyhjän nuotanperän nostettuaan kalasaunassa nurein mielin istuivat entisiä aikoja muistellen, silloin otettiin tuumittavaksi, mikä mahtoi syynä olla kaikkeen tähän haltijain nurjuuteen. Ja syyksi saatiin se, että uhreja ei enää hoidettu samalla huolella kuin ennen, eikä puhdasta isäin tietoa arvossa pidetty, vaan turvauduttiin kaikenlaiseen sekatietoon, joka oli kotoisin mistä lienee ollut. Saihan Reita kulkea vainajain henkiä häiritsemässä, saivathan hänen vaimonsa heimolaiset puisia jumaliaan pystytellä ja niille uhrejaan tehdä; alkoivathan muutkin niihin turvata. Toiset taas turvasivat yhä enemmän Ristin-Kiesukseen, veivät lapsensa sen nimeen kastettaviksi eivätkä enää pyhässä lähteessä pesettäneet pois papin panemaa nimeä, niinkuin ennen oli ollut tapana. Taioillaan pilasivat kalavesiä ja riistaa lumosivat. Olipa heitä välistä tavattu pyhällä vuorellakin metsästelemässä. Se olisi ollut tietäjän estettävä, mutta ei olut hänessä miestä siihen. Tieto näkyi kadonneen Panulasta. Hyvähän siellä oli elää vanhoilla saaliilla, mutta mitäs niiden, joilla oli metsä vuosittain varana. Uusi olisi tietäjä valittava, uusi uhripappi. Kun ei liene kotikylässä, ulkoa hakekaamme! Niin arvelivat muutamat, mutta toiset arvelivat, että Reita suojelee omiaan ja auttaa niitä. Miksei tässä Reitaan turvata? Valitaan hänet uhripapiksi. Onhan se lappalaissukua. Olkoon, kun ei oma suku auta. Usein on nähty sen salataikain taudeissa ja muissa tehoavan, kun ei Panujen loihduista mitään apua. Eikös kaatanut karhu viime kesänä Panulan karjaa ja monen muun, mutta niiden lehmät, jotka Reita varasi, säilyivät? Taika on salainen tieto, hiipii kuin käärme sammalessa, eikä tiedä, milloin se jalkaasi pistää. Ei osaa paha haltija sitä vastaan varautua, ei tiedä, missä se väijyy, sen tähden se karttaa ja pelkää sitä, jonka luulee taikoja taitavan. Loihtua ei enää paha haltija pelkää; ennen pelkäsi, kun oli voimaa miehissä, mutta nyt on voima miehistä poissa, ei ole terää silmässä, heikkoja ovat hengeltään.
Ja yhä useammat hylkäsivät vanhan tiedon ja liittyivät Reidan väkeen.
Jorma oli hiljainen ja hyväluontoinen mies, ja raskaasti painoivat häntä ne velvollisuudet, jotka hän veljensä kuoleman johdosta oli saanut. Ei hän ollut tietäjäksi valmistautunut, ei hänestä ollut loihtijaksi kaiken kansan; metsissä oli hän ikänsä kaiken samoillut, kesäkaudet kalassa kaukaisilla saarilla asustellut ja sillä välin istui hän mieluimmin kantelonsa ääressä soitellen ja laulua laatien. Joutuisi edes nuori Panu siihen ikään, että hänestä uhripapiksi olisi. Olihan hän hammas suussa syntynyt ja suurta tietäjää hänestä äitinsä odotti. Mutta suotta aikojaan oli tainnut hammas suussa syntyä. Ei ollut hänessä sitä vakavuutta, joka olisi tietäjäksi tulevalla olla pitänyt. Hurjaluontoinen oli, tappelunhaluinen ja riiviö, ei jumalisista menoista välittänyt, pilkkasi haltijoita, uhreja ja vanhoja pyhiä loihtuja ja lauluja. Ei ollut hänessäkään Jorman mielestä miestä parempain aikain alkajaksi.
Mutta kahteenkymmeneen päästyään oli Panu kerran hirven ajossa. Hirven oli hän nähnyt järven poikki loikkivan ja paikalla jälkeen puhaltanut. Nopeajalkainen oli hirvi, teki pitkiä taipalia, juoksi suuria mutkia, välistä näyttihe, mutta katosi taas niin, että lumi vain kuin savuna pölähti. Kerran luuli Panu päässeensä ampumamatkan päähän ja laukaisi, mutta löysi nuolen edestään pökkelöstä, jota oli ampunut. Talvisen päivän Panu ponnistelee, alkaa lunta sataa, keli takkaloituu, eikä tunne ajaja maita, joita hiihtää. Silloin alkaa korkea vaara edestä häämöttää, jäljet katoavat vuoren rintaan kuin olisivat siitä sisään menneet. Yö on pilvinen, pehmoista lunta putoilee ilmasta, metsässä kuiskahtelee ja hiiskahtelee niinkuin haltijat haastelisivat, ja ylempää vaaran laelta kuuluu tohauksia, heikompia ja kovempia. Mutta Panu ei löydä tietä takaisin ja alkaa eksyksissään harhailla. Kiipee ylös vuoren rinnettä, laskeutuu alas, kulkee poikki ja pitkin, mutta kun aamu koittaa, seisoo hän avonaisella vuoren laella, suuren koivun alla, jonka tuntee kotoisen uhrivuoren laeksi, ja tuolla alempana näkyy Panula, ja siellä haukahtelee koira. Tapion hirveä oli hän tietämättään ajanut sitä tappaakseen, ja pyhälle vuorelle oli se hänet kuljettanut.
Siitä yöstä alkaen oli Panu muuttunut ja hänen tehtävänsä hänelle selvinnyt. Talon asiat huostaansa otettuaan ja tehtyään onnistuneita kaupparetkiä toimitti hän kevään tullen Jorman apuna uhrit ja toimitti ne niinkuin vanha tietäjä. Silmäänkin oli ilmaantunut se terävä kiilto, joka oli synnynnäinen Panujen suvussa, eikä aikaakaan, kun alettiin kuulla hänen tehneen tekoja, jotka osoittivat, että hän oli valmis tietäjä. Hänen loihdussaan oli voimaa, ja hänen manauksensa sai vapisemaan, ja pian oli taas moni tauti parantunut Panulan saunassa niinkuin entisinäkin aikoina. Ja kun olivat seuraavat käräjät, valittiin Panu heimon ylimmäksi tietäjäksi Jorman sijaan, joka siitä toimesta mielellään luopui.
Otettuaan haltuunsa uhrivaaran hoidon vartioi hän sitä entistä tarkemmin eikä koskaan laiminlyönyt haltijoita lepytellä. Haltijan puun juurelle rakensi hän puisen aitan hänen asunnokseen, josta ei koskaan saanut puuttua sitä, mitä oli talossa tuoreinta. Esikoiset kaikista antimista hän sinne omasta talosta kantoi ja sai muutkin tuomaan. Haltijakin tahtoo huoneessa asua niinkuin ihminen, sanoi hän, kun syytä tuohon uuteen laitokseen kyseltiin. Mutta muutamille uskotuilleen selitti hän, että kun haltija on saatu perehtymään ihmisten tekemään huoneeseen, katoo siltä oma voima, ja se tottuu kuin kesytetty kotieläin ihmistä tottelemaan. Ristin-Kiesuksenkin palvelijat olivat tehneet samoin, ja heidän jumalansa oli heille aina hyvä. Mistä oli hän nuo tiedot saanut? Sitä ei hän selittänyt, mutta niin kuului vain pitävän olla. Hyvä olisi, jos kotihaltijoillekin kunkin talon karsikkoon samanlaiset asumukset tehtäisiin. Ihmiset alkoivat noudattaa hänen neuvojaan, ja jo näytti siltä kuin olisi niistä apua ollut. Riistaa alkoi taas juoksennella viljemmältä metsissä, ja kalat alkoivat kutea vanhoilla apajillaan.
Ennen tietäjäksi tuloaan oli Panu ollut jotakuinkin hyvissä väleissä Reidan kanssa ja välistä seurustellut hänen kanssaan, niin että luultiin jo opissa käyvän.