Mutta kun tuli tietäjäksi, kielsi hän heimoltaan kaiken seurustelun reitalaisten kanssa ja julisti vihamiehekseen jokaisen, joka Reitalasta apua haki. Ilmivainoksi muuttui väli, kun Panu tapasi lappalaisen pyhällä vuorella metsästämästä. Kuin sutta ajoi Panu häntä takaa ja iski keihäällään hänet hengiltä keskellä Reidan pihaa, jonne kurja turvautui. Kun Reita juoksi joukkoineen hätään, häpäisi hän Panun kunniattomaksi siitä, että oli rikkonut kotirauhan. Panu uhkasi tappavansa jokaisen, joka pyhää vuorta saastutti. Reita puhui pilkkaa Panulan tietäjistä, jotka eivät tienneet mitään muuta kuin mitä silmillään näkivät ja korvillaan kuulivat, jotka olivat kuin vainuttomia koiria ja joiden tieto maata myöten kulki kuin siipisato lintu. Paljon kokoontui kansaa kuulemaan, Panu ei saanut sanaa suustaan, kun viha hänessä kuohui ja hidas oli hänen kielensä, hän sydämistyi yhä enemmän ja julisti mennessään tuhoavansa Reidan, missä ikinä hän hänen tiellensä sattui.—»Olisit oikea tietäjä, et aseihin turvaisi, vaan sanaiseen sotaan vaatisit, jos vihasi hyvitystä haluaa.»—»Suohon sinut laulan, jos edestäni tavoitan!» huusi Panu.— »Milloin tavataan?» huusi Reita.—»Milloin edestäni tavoitan!»—ja sillä uhkauksella hän meni reitalaisten pilkatessa häntä siitä, että aikoi vanhan Lapin tietäjän kanssa sanataistosille ruveta.

Taistelu siitä tuli, jossa Reita sai surmansa, vaikkei kukaan tietänyt kuinka. Ruumista ei mistään löydetty, ja Panu kertoi hänet suohon laulaneensa, kun metsässä tuli vastaan ja koettelemaan vaati. Mutta reitalaiset väittivät karjanpaimenen nähneen, kuinka Panu Reidan jälkiä vainusi ja häntä nuolella selkään ampui. Reidan talo poltettiin, ja joukko hajosi, ja vaimo pakeni lapsineen. Yksi tytöistä oli eksynyt muista ja tuotiin Panulaan, jossa otettiin orjaksi.

Kun Reita oli tuhottu, oli Panu yksinvaltias Korpijärven ympärillä. Hän oli anastanut Reidan vallan, ja puhuttiin niin, että hän oli hänen haltijansa ja kaikki taitonsakin omakseen ottanut. Se ainakin nähtiin, että hän uhriaitan eteen pyhälle vuorelle pystytti puujumalan, samantapaisen kuin ne, joita lappalaiset rakentelivat uhripaikoilleen, mutta suuremman ja tukevamman. Ja sen sanoi hän sitä varten tehneensä, että jos haltija ottaa ihmisen muodon ja siihen suostuu asettumaan, se ei koskaan pääse siitä haahmostaan pois, vaan pysyy ainaisena palvelijana ja tulee mukaan, mihin tahtoo.

Panun hallitus osoittautui heimolle yhä hyödyllisemmäksi, kuta enemmän hän itse varttui. Panula muuttui taas vuosien kuluessa kaiken Karjalan keskustaksi. Siellä käytiin uhraamassa, siellä saamassa neuvoja ja uutta oppia pulmista päästäkseen ja taudeista paratakseen. Laittautui Panu vielä Kontojärven voudin hyväksi ystäväksi ja sai häneltä aikaan kiellon semmoisen, etteivät savolaiset saaneet itäpuolella Rajavaaran olevia maita ominaan pitää, ei kasketa niitä, ei metsällä kulkea eikä yläjärvissä kalassa, jonne yksi ja toinen jo oli alkanut tunkeutua. Vielä nimitti vouti hänet käräjäin istujaksi, antoi hänelle luvan ylläpitää kuninkaan valtaa salomailla ja käski kaiken kansan totella häntä niinkuin itseään.

Oli kuitenkin metsissä niitä vanhan Reidan mukanaan tuomia lappalaisia, jotka eivät alistuneet. Rauhan vuoksi oli voudilta kielto heitä ahdistamasta, kun eivät mitään pahaa tehneet. Köyhiä olivatkin ja vähävoimaisia ja harhailivat milloin missäkin. Oli myöskin taika heitä suojelemassa: pelättiin riistan metsistä katoavan, jos lappalaiset karkoitettaisiin tai sukupuuttoon hävitettäisiin.

Oli joitakuita muitakin, jotka eivät Panun menoa hyväksyneet. Niitä oli vanha Jormakin, ja heidän suurin nurinansa oli siitä, että Reidan tuoma taikausko oli uudistettu ja rehoitti entistä enemmän ja että pyhälle vuorelle oli palveltavaksi pystytetty inhoittava puujumala. Eikä ollut heistä Panussa oikeata henkeä eikä sisäistä voimaa. Liiaksi pani painoa ulkonaisiin temppuihin, niitä joka tilassa vaatien. Mutta näitä nurkujoita oli harvassa. Kaikki muut ylistivät Panua siitä, että oli heimo taas koottu yhteen johtoon ja yhteen tietoon. Eikä nyt ollut pelkoa siitäkään, että Ristin-Kiesus salaa rajan yli tunkisi ja puoleensa viettelisi.

XIII.

Korpivaaran Panulassa oli pidetty pitoja ja kestejä jo useampia päiviä markkinamiehiä kotiin odoteltaessa. Paitsi lähiseudun heimolaisia järven rannoilta ja jokivarsilta oli sinne kokoutunut kauempaakin kansaa metsäin sisästä ja ylävesien varsilta. Eivät kaikki, joilla olisi ollut nahkoja markkinoille vietäväksi, sinne lähteneet hiihtämään ummessa kelissä, vaan antoivat ne Panun kaupittavaksi, joka niistä sai korkeamman hinnan kuin kukaan muu, ja jäivät siksi ajaksi hänen taloonsa, jossa heitä kaikkia vanhan tavan mukaan kestitettiin ja vieraina pidettiin. Talossa oli teurastettu härkä ja olutta tehty tynnyrittäin. Kukin oli tuonut eväitä mukanaan. Kahdessa suuressa tuvassa pidettiin iloja päiväkaudet, toisessa kisaten ja laulaen, toisessa juoden ja aterioiden, sill'aikaa kun vanhat saunassa turisivat ja pikkupojat pihalla melakoivat rantatörmältä jäälle laskien. Talon takana olevan kallion laella oli mies aina tähystämässä antaakseen sieltä luikulla muille merkin kohta paikalla, kun tulijat järven selälle ilmaantuivat.

On juuri kisaloma, ja uutta tanssia odottaessa kiertelee oluthaarikka etupuolella tupaa miehestä mieheen, sill'aikaa kun tytöt karsinan seinämällä vaatteitaan järjestelevät ja tukkanauhojaan sitelevät. Ikkunaluukut on sysätty auki, ja ulkoa kuuluu poikain temmellys, jotka leikkivät siellä Pohjolan isännän ja Lemminkäisen kaksintaistelua vanhan poronnahkan päällä.

Uunin kyljessä karsinanurkassa hurisee jauhinkivi, jota orjatytöt aamusta alkaen ovat toisten tanssiessa vääntäneet. Hajamielisinä ja ympäristöstään välittämättä kiertävät uupuneet tytöt kampia, silmät ajatuksettomina ja tuntemattomina laimeasti ikkunanvaloon tuijottaen. Ainoastaan silloin, kun toinen heistä kiven silmän tuohisesta täyttää ja toinen siivellä pyyhkäistyään jauhot vakkaseen kiven kupeelta menee niitä toiseen tupaan emännälle viemään, herkeää kivi hetkeksi pyörimästä.