—Sitä älä tee. Panu saavuttaa meidät, vaikka minne paennemme. Tuhoo taioillaan. Sillä on isäni taiat. Saa vaikka kivet taivaasta päällemme putoamaan.
—Ei ne taiat sinuun pystyne.
—Mutta sinuun pystyvät. Parempi, kun vielä varrotaan.
—Huomiseen varron, jos ei silloin pidä puhettaan, niin tiedän, mitä teen.
—Nyt minä menen, alkavat kaivata.
—Älä mene, istu vielä hetkinen. Istu tähän polvelleni, niin on lämpimämpi.
—Istuisin ikäni, kun saisin. Sinua öillä unelmoin, sinua päivät päästänsä ajattelen,—ja painuen Karin syliin pillahti Annikki katkeraan itkuun.
—Mitä itket?
—Itken sukuni surkeutta, ja oman mieleni aavistuksia itken. Kun niin isot lunnaat tahtoo, mihin vielä aikonee myydä, toiselle eikä sinulle.
—Toteutukoon aavistuksesi, silloin tartun tapparaani ja isken, vaikka kehen sattunee.