—Vai on hän kuollut! Me ehdimme puhella hänen kanssaan kaiken maailman asioista, ja hän oli hyvin utelias kuulemaan vanhoista tovereistaan, joista muutamat olivat olleet minun opettajiani.
—Niin, hän puhui usein teistä teidän mentyänne ja odotti teitä palaavaksikin, niinkuin hän muisteli teidän luvanneen.
—Olikin minulla se aikomus, mutta muistaakseni eivät matkani enää soveltuneet … minä matkustin Kajaaniin ja sieltä tervavenheessä Ouluun.
—Se kai oli hyvin hauska matka?
—Ettekö ole sieltä kautta koskaan kulkenut?
—En ole.
—Se matka teidän kerran pitäisi tehdä … en ole missään maailmassa tavannut niin omituista luontoa…
Hän alkoi kertoa tästä matkastaan, ja Elli huomasi, että hän koetti venyttää sitä pysyäkseen jossain puheenaineessa. Hän tunsi, että hänen itsensäkin olisi pitänyt keksiä jotain, mutta hän ei voinut mitään. Hän oli mielestään ihan typertynyt, vailla ainoatakaan ajatusta. Tuli pitkänlainen äänettömyys, joka ainoastaan hetkeksi keskeytyi siten, että vieras uudelleen huomautti kauniista näköalasta järvelle päin ja Elli sanoi siihen jotain myöntävää. Vieras jo turvautui albumiin ja alkoi sitä selailla, kun pastori tuli heitä pelastamaan.
—Kuules nyt, Elli, sinä kai olet keittänyt meille ruokaa?
—Se on heti paikalla valmis.