—Mutta sieltä ei ole vielä tullut sellaista kapteenia? kysyi Olavi merkitsevästi.
Elli väisti taitavasti ja sai esille keveän luonnollisen naurahduksen:
—Eihän ne … niillä on kaikilla ne vanhastaan viitoitetut väylänsä, joita ne purjehtivat.
Ne olivat ihania nämä illat ja yöt, jolloin he istuivat näin puhellen ja varovasti toisilleen aukoellen elämäänsä, Ellille varsinkin, sillä hän oli niin onnellinen, ettei hän enää mitään toivonut, ei edes tullut enää ajatelleeksi, että se kerran loppuu. Eikä Olavikaan tehnyt itselleen selkoa siitä, seuraisiko tästä mitään, vai tähänkö tämä päättyisi. Hän nautti vain siitä, että sai puhua, että häntä hartaasti kuunneltiin ja että hän Ellin joka sanasta sai vahvistusta siihen, että hän oli häntä rakastanut ja yhä rakasti.
Aamurusko useinkin valaisi jo keveitä kesäpilviä, ennenkuin he huomasivat ajan olevan käsissä mennä levolle.
—Katsokaa taaskin, kuinka hienoa on tuo punertava pilven reuna.
—Ei mutta todellakin … vielä ihanampi kuin eilen.
—Jos ihmiselämäkin aina noin ihanoituisi … toisena aamuna kauniimmaksi kuin toisena.
—On niitä aikoja välistä, jolloin se sen tekeekin.
—Ja kun ei ajattele, mitä sitten tulee, niin…