Vaikka auringon yläkulma jo kiilui puiden lävitse, eivät he sittenkään olisi hennoneet erota. Menivät ulos, kävivät puutarhan aidan luo ja katselivat siihen nojautuen järvelle päin, jossa saaret olivat kuin kohonneet korkeammiksi, haaveellisiksi…
—Mutta nyt meidän täytyy mennä, sanoi Elli, paljonko kello jo on?
—Kohta kaksi.
—Kuinka aika kuluu! Huomenna täytyy olla järkevämpi.
Mutta yhtä kauan he istuivat huomennakin.
XIII.
Elli oli tullut avonaiseksi ja iloiseksi. Muutamissa päivissä hän oli kuin kehittynyt nuoremmaksi ja noussut kuin nuuduksistaan. Jäykkyys ja entinen arkuus olivat kadonneet ja oli tullut liikkeitä ja äänen vivahduksia, jotka eivät olleet pitkään aikaan olleet käytännössä. Hänen olisi tehnyt mieli laulahdella ja iloita lintujen kanssa, jotka hänen herätessään visertivät kuin hänelle serenaadejaan pitäen.
Hän ei oikein muista, mikä päivä viikosta tämä on. Perjantai se sentään taitaa olla: maanantainahan he olivat niityllä, tiistaina he istuivat ja puhuivat verannalla siitä ja siitä, keskiviikkona istuivat he samalla lailla ja eilen illalla niinikään. Sunnuntai näytti olevan niin kaukana, että se melkein kuului menneisyyteen. Nykyaika, elämä, alkoi maanantaista!
Riemu, autuus osas olkoon,
luonnon laps sä kaunoinen
———
Riemu, autuus osas olkoon
luonnon laps sä kaunoinen—laulahteli hän pukeutuessaan.
Oli siitä aikaa, kun hän oli laulanut näin.