—Ostaako rouva marjoja? tuli piika kysymään.
—Mitä marjoja ne ovat?
—Mansikoita!
—Ostetaan, ostetaan … mitatkaa jauhoja kukkura kuppi!
Laskeutuessaan rantaan uimaan hän oli niin hyvällä mielellä, että hänen käyntinsä tuntui hänestä itsestäänkin keveältä ja reippaalta. Hän hypähteli, hyräili yhä ja heitteli uimalakanaansa olkapäältä toiselle. Ja alkoi tulla tuollaisia hullunkurisia, tyttömäisiä ajatuksia…
Olenkohan minä kaunis? ajatteli hän avatessaan vaatteitaan uimahuoneessa. Jos tietäisin, pukevatko nämä vaatteet minua? Jos tekisin uuden puvun ja kysyisin herra Kalmilta neuvoa!… Hän katseli käsivarsiaan, tutkisteli, olisivatko ne kauniit, jos saisivat olla näkyvissä … täyteläiset ne olivat ja valkoiset.—Kuinka täällä on puhdasta ja lämmintä, kuinka onnelliselta näyttää tuo tyven veden pinta! Kuinka autuaallista on elämä! Kuinka maailma välistä voi olla ihana!… Hän hajoitti tukkansa, nakkasi sen eteenpäin ja antoi levitä avonaiselle rinnalleen. Kerran hän oli aikonut leikata hiuksensa, tyhmää se olisi ollut, se tuo Olavi ei kärsi leikkotukka-naisia. Ja nyt hän heitti taas sen taapäin sulavalla päänliikkeellä, jonka hän oli tekevinään kuin jonkun nähden, sitaisi sen juuresta nauhalla ja kietaisi kaikki päälaelleen. Pienessä peilissä, joka riippui ikkunapielessä, hän tarkasteli silmiään, joissa oli toinen loisto kuin tavallisesti … suuremmat, mehevämmät ja tummemmat.
Verkalleen hän laskeutui veteen, antaen auringon paahtaa jäseniään. Usko oli juossut hänen jäljessään rantaan, työntänyt auki uimahuoneen oven ja tullut portaiden päähän vikisemään ja häntäänsä heiluttamaan. Elli alkoi houkutella sitä luokseen veteen. Koiran teki mieli, se katseli käpäliään, yritti lähteä uimaan, mutta ei saanut päätetyksi. Elli taittoi hauenkukan, vilkutti sitä ja heitti sen olkansa yli kauas jyrkkäyksen taa. Silloin otti Usko pitkän laukan, räiskäytti vettä korkealle ilmaan ja Ellin silmille ja alkoi uida hänen ympärillään, tuuhealla hännällään huitoen. Elli kirkaisi, juoksi portaita myöten ylös uimahuoneeseen, paiskasi oven kiinni ja nauroi katketakseen oven raosta koiralle, joka pyrki sekin sisään. Mutta Usko sai uida rantaan, jossa se pudistelihe ja alkoi laukkailla edes takaisin hiekkaa pitkin, kunnes viimein istuutui uimahuoneen sillan päähän kiltisti emäntäänsä odottamaan.
Kun Elli nousi rannasta pihaan, tuli Olavi puolitiessä vastaan. Ellillä oli tukka hajallaan, yhdestä paikasta vain vähän sitaistuna sinisellä nauhalla. He menivät toistensa ohitse, Elli nauruaan pidätellen. Mutta sitten Olavi kääntyi jälelleen ja kysyi:
—Olikos vesi kylmää, kun niin huusitte?
—Ei ollut.