Elli painoi päänsä rintaansa vasten ja meni juosten pihaan. Häntä olisi niin kovasti naurattanut, vaikkei hän oikein tietänyt, mikä häntä nauratti.
Ei ollut Olavi työtuulella tänäänkään vielä, uimasta tultuaan. Ei olisi viitsinyt panna tikkua ristiin. Hänen mielestään pitäisi heidän keksiä jotain erikoisen hauskaa … lähteä jonnekin ulos, kun oli niin kaunis ilma. Ehtiihän sitten taas lukea ja kirjoittaa, kun tulee sadepäiviä.
Ja pian oli päätetty, että he lähtevät pappilaan ja tekevät sen retkensä jalkaisin.
—Mutta jaksatteko te kävellä?
—Josko minä jaksan kävellä!
He söivät nopeasti aamiaisen ja menivät kukin laittautumaan matkakuntoon. Hetken kuluttua oli Elli jo valmis ja odotti verannalla vierastaan. Hän oli pukeutunut keveään, lyhythihaiseen, kaulasta avonaiseen mekkoon, päässä pikku lakki, puukko vyöllä ja jalassa lipokkaat. Tukka oli melkein yhtä hajallaan kuin uimasta tultua. Hän oli vähän levoton siitä, miten hän vaikuttaisi, mutta kun Olavi tuli alas ja näki hänet, luuli Elli huomaavansa hänen silmistään, että puku oli hänen mieleensä.
—Lähdetäänkö sitten?
—Lähdetään!
Ja juoksemalla juoksi Elli alas rappusista. Usko loikoi siinä jo tavallisella paikallaan päivänpaisteessa.—»Usko se! Usko se! tule mukaan, Usko!»—Ja iloissaan, kun kerrankin sai luvan seurata mukana, hypähteli se pystyyn ja alkoi taas laukkailla edestakaisin pihamaata pitkin.
—Ai, mutta meillä ei ole matkasauvoja! huudahti Elli.