—Me taitamme ne tiepuolesta mennessämme.

Ilma oli lämmin ja puhdas, koivut kahden puolen tietä levittivät lehtiensä tuoksua, ja maantien multa oli vielä vähän kostea varjopaikoista yöllisen pikkusateen jälestä.

Haan veräjän takana seisoivat Tyynelän hevoset, katselivat aidan yli, lepäsivät ruokalepoaan ja huiskuttivat kärpäsiä. Kun he näkivät tuttuja tulevia, nostivat he päänsä veräjän selälle ja aukoilivat silmiään ikäänkuin luokseen kutsuen.

—Mennään pikku Pulmua katsomaan! ihastui Elli.

Se seisoi siinä emänsä ja vanhan ruunan välissä, pisti turpansa aidan raosta ja tavoitteli huuliensa väliin kätösiä, jotka koettivat niitä taputella.

—Katsokaa, kuinka se on hieno … herranen aika … niinkuin silkkisamettia!

—Soko … soko … soko…

Elli antoi sille sokeria, jota oli sitä varten ottanut mukaansa. Se otti sen pienten huuliensa väliin, veti turpansa pois, maisteli vähän, purra narskutteli muutamia kertoja päätään nyökytellen ja tahtoi kohta taas uutta. Elli häntä syötteli ja suositteli ja aikahevoset seurasivat sitä suojelevin silmäyksin itse siihen osallisiksi pyrkimättä.

—Ei nyt enää … ei makeata mahan täydeltä … hyvästi Pulmu!

Mutta hänellä oli yhä halu jotain keksiä, ryhtyä johonkin.