—Oletteko te ollut elämässänne onneton?
—Sanokaa, mitä luulette?
—Mistäs minä sen tietäisin.
—Olen kai minäkin. Mutta mistä ihmeestä me nyt tulimme tähän aineeseen … keskellä tällaista ihanaa iltaa ja myhäilevää maisemaa.
—Se onkin aivan hullua! sanoi Elli, ja he nousivat taas kävelemään.
—Paras onni maailmassa, sanoi Olavi, on olla onneaan ajattelematta. Meidän pohjoismaalaisten vika on se, että me pyrimme yhtä paljon mittailemaan sekä onnemme korkeutta että onnettomuutemme syvyyttä … määrittelemme, millaista sen pitäisi olla ja ei olla … ja kun sen sitten kerran sattumalta saavutamme, niin ei se tunnu millekään toiveihimme verrattuna. Etelämaalaiset ne ampuvat sen kuin lennosta, kun se sattuu heidän kohdalleen, nauttivat siitä päivittäin, välittömästi…
—Niin se on … se on aivan totta se … niin tahdon minäkin tästä lähin aina tehdä! sanoi Elli vakuuttavasti.
He tulivat taas sille mäelle, missä oli virstapylväs. Sähkölanka lauloi taas niin, että se kuului maantielle saakka.
—Kylläpä se nyt on levoton, sanoi Olavi. Se merkitsee varmaankin äkkinäistä sään muutosta tuo.
—Voi, voi, kunhan ei taas tulisi sateita ja rumia ilmoja.