Vasta kun he olivat tulleet takaisin sillalle ja istuutuneet kaidepenkille, uskalsi Elli tehdä sen kysymyksen, joka hänellä yhäkin oli mielessä ja joka ei lakannut häntä vaivaavasta, ennenkuin hän vielä kerran sai sen tehdyksi.
—Ettekö sitten todellakaan mene niiden matkailijain mukana, kun ne tulevat?
—En mene … he tuskin tulevatkaan … minä kirjoitin heille kirjekortilla, ettei heidän ainakaan sen vuoksi tarvitse tulla, että liittyisin heidän seuraansa.
Kun päivä vielä oli korkealla ja kun kotiin ei ollut kiirettä, poikkesivat he sillan korvassa olevaan mökkiin ja istuivat siellä mökinväen kanssa jutellen pitkän aikaa. Ja lähdettyään taas liikkeelle kävelivät he kiiruhtamatta, istuskellen ja lepäillen vähän väliä tiepuolessa ja kuunnellen ilman laulua sähkölankapylväissä.
—Te ette soita? kysyi yht'äkkiä Olavi.
—En ole saanut siihenkään tilaisuutta yhtä vähän kuin niin moneen muuhunkaan, vaikka olisin niin halunnut. Minusta on monta kertaa tuntunut siltä, että jos olisin osannut soittaa, olisin ollut paljoa onnellisempi ja säästynyt monesta suuresta surusta.
—Onko teillä sitten ollut paljon suuria suruja?
Ellin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli sanoa kaikki, avata koko sydämensä, ei muuta kuin sanoa vain ja sitten juosta tiehensä. Hän virkkoi vain:
—Kelläpä niitä ei liene ollut, milloin suurempia milloin pienempiä.
—Kyllähän niistä taitaa jokainen saada osansa … ennemmin tai myöhemmin.