—Miksei? Minä ajattelin, että olisi menty ripille.
—Ripille? kysyi Elli ivan ja ylenkatseen sekainen vivahdus äänessään. Ehdotus tuntui hänestä niin epäonnistuneelta ja päivä niin huonosti valitulta kuin suinkin. Aavistiko mies ehkä hänen ajatuksensa, kun hän virkkoi arasti ja vähän hämillään:
—Niin, miksemme voisi mennä ripille…
—Miksemme voisi mennä, sanoi Elli ääntään hiukan matkivasti venyttäen.
Sitten hän lisäsi, nousten aamiaispöydästä ja alkaen koota astioita:
Mene jos tahdot … minä en nyt kuitenkaan tunne mitään erityistä
kutsumusta.
—Kuinkas minä yksinäni?
—Mikset voisi yhtä hyvin yksinäni?
—Ei se sovi … ihmiset sitä kovin kummastelisivat.
—Minun tietääkseni on ripillä käyminen kunkin yksityinen asia, johon kenelläkään ei ole syytä sekaantua, sanoi Elli ja meni keittiöön. Pastori, joka tunsi hänen aika-aikaiset pahat tuulensa ja tahtoi niitä aina väistää, antoi hänen olla.
Oli alkanut tulla seläntakaisia kirkkovenheitä pappilan rantaan, ja tavallisuuden mukaan poikkesivat arvokkaammat emännät keittiöön rouvan puheille levähtämään ennenkuin lähtivät kulkemaan maataivalta kirkolle.
Elli kuuli heiltä, että Olavi oli ollut pyhää vasten yöllä järven takana kylän kentällä nuorten kanssa tanssimassa. Aamun valjetessa kuului sitten lähteneen sydänmaalle päin pyssy olallaan.