—Minä olen tietysti päättänyt vain itseni mukaan … minä jos menisin ripille, olisi se merkki siitä.
—Niinhän sen pitäisi olla, vaikkei aina ole.
—Mutta suokaa anteeksi, jos minä sitten käsitän teitä vieläkin vähemmän.
—Yhtä vähän kuin minä itsekään … (ja tuntien vastustamattoman halun selittää ja puhdistautua, sanoi hän:) … en tiedä muuta kuin että kun mieheni tänä aamuna pyysi, niin minä menin hänen pyynnöstään.
—Ja hänen tahtonsa on tietysti teidän lakinne! sanoi Olavi kiivastuen.
Hän oli noussut ylös ja käveli edestakaisin verannan lattiaa. Elli seurasi häntä arasti silmillään ja melkein rukoileva värähdys äänessään hän sanoi:
—Eihän ollenkaan siinä merkityksessä … miksi te selitätte kaikki niin väärin … pitäisihän teidän kuitenkin tietää…
—Mitä niin?
—Ei mitään…—mutta kun hänestä Olavi näytti loukkaantuvan, jatkoi hän:—sitä vain, että ettekö tiedä, että voihan olla kaikenlaisia syitä, jotka melkein kuin pakottavat … joista ei voi irtaantua, kun niihin kerran on takertunut.
—Ja joista ei tee mielikään irtautua … onhan se aivan luonnollista ja niin peräti inhimillistä … sitä sanotaan suureksi, jopa jaloksikin … kaikki runoilijat ovat sitä ylistelleet … ja minä kyllä osaan minäkin antaa arvoa sydämen ja tunteiden vaikuttimille… Kun kerran rakastatte miestänne ja tahdotte olla hänen kanssaan onnellinen—