—Ketä tässä asuu?
—Eräs vanha kalamies vaimoineen.
He puhuivat melkein kuiskaamalla ja katsoivat yhä ikkunasta sisään.
—Mennäänkö taas? sanoi Elli ja vetäytyi pois.
—Mennään vain.—Minnepäin?
—Ei sinne … sieltähän me tulimme … tästä veräjästä.
Olavi olisi tahtonut auttaa Elliä, ottaa häntä vastaan, varata kainalosta, nostaa … mutta hän ehti vain vähän kannattaa kyynärpäästä, Ellin hypätessä maahan veräjän selältä.
Mökiltä vei tie harvaa petäjikköä jyrkkänä polkuna ylös sille hiekkaiselle selänteelle, joka järveltä tullessa näkyi kohoavan Tyynelän takana. Siitä näkyi toisella puolen Tyynelä lahtineen, toisella avara metsäinen maisema, joka katkeamattomana, tummanruskeana alankona ulottui mäkikyliin saakka.
—Tuolla se on, sanoi Elli, tuo kukkulajono, johon päivä niin helakasti paistaa. Meidän karjakartanomme on vähän alapuolella tuota korkeinta yppylää.
—Nyt näen … tuo uusi valkea huone.