—Se on heidän uusi riihirakennuksensa.
—Onko se puu vai mikä tuolla kukkulalla?
—Se on ikivanha, suunnattoman suuri tuuhea koivu. Sen juuresta on näköala, joka … saattepahan sitten nähdä…
—Sekö se on teidän temppelinharjanne?
—Se se on! Mutta sinne on vielä matkaa … koko tuo metsäinen taival … ja koko tuo rinne kiivettävänä.
Harjua vähän aikaa kulettuaan painuvat he tien mukana korpeen, jonka laidassa on pieni pyöreä lampi. Sen rannat ovat hyllyvää hetettä, vesi on mustaa, ja sen pohjaa ei ole kukaan mitannut, ja ainoa asukas siinä on mustaselkäinen, kyrmyniskainen ahven.
—Tuommoiseen lampeen minä tahtoisin upottaa itseni, jos kerran tekisi mieleni maailmasta kadota kenenkään tietämättä…
—Hyi, elkää sellaista puhuko…
—Sillä se olisi oikea loppu elämälle, joka niin usein ei ole muuta kuin vaivalloista rämpimistä tuommoisella suolla kuin tuo, mikä tästä lähtee ja jatkuu petäjä petäjältä niin pitkälle kuin silmä kantaa…
—Ja oletteko tekin sellaista tuntenut, te, joka minun mielestäni olette oikein onnen lempilapsi?