Hän oli vakuutettu siitä, että hän ei tahtonut, ja sen vakaumuksensa voimalla hän sanoi:
—En, en … elkää sitä ajatelko … te epäilette minua, mutta te ette saa … minä en ole niin itsekäs kuin te ehkä luulette…
—En minä luule… uskokaa minua! sanoi Elli ja ojensi kätensä.
Olavi silloin veti hänet luokseen, tarttui hänen olkapäähänsä ja painoi hänet syrjittäin rintaansa vasten. Ja Elli … voimatta hillitä liikutustaan, tuntien olevansa kaikista muista erillään, täällä ylhäällä, kaukana maailmasta … olkoot, ajatelkoot … miksei hän saisi kerran, kerran vain! … ja nopeasti, kiihkoisesti hän levitti käsivartensa, sulki hänet syliinsä, antoi hänen suudella ja suuteli häntä otsaan, silmille, huulille ja poskille… Maailma oli niin kaukana, oli kuin sitä ei olisi ollutkaan … tuossa oli vain tuo koivun lehtevä katto, sen läpi häämötti sininen taivas, ja viileä, hivelevä tuulen henkäys tuntui hyväilevän hänen poskiaan…
Hän siitä kuin heräsi, mutta hän ei tahtonut päästää häntä vielä … ja vielä kerran puristi hän häntä vuosikausia hillityn rakkautensa kootuilla voimilla rintaansa vasten…
Kuului pienten lasten ääniä rinteeltä. Hän tointui, hellitti, irroittautui ja loittoni. Olavi tarttui hänen käteensä, tahtoi vielä vetää hänet puoleensa.
—Ei, ei, sanoi hän ja nousi ylös. Elkää enää!
Ja hetken kuluttua, sidottuaan huivin päähänsä:
—Se oli ensimmäinen kerta ja viimeinen…
—Minkä tähden? sanoi Olavi melkein rukoilevasti.