—Sentähden, että sen täytyy niin olla, on parasta niin.
Ja hilliten mielensä kuohun sanoi hän nousten ylös ja koettaen hymyillä:
—No, tulkaa nyt … mennään nyt takaisin maailmaan … tuletteko?
—Elkää vielä menkö! … jääkää vielä vähäksi aikaa…
—Ei nyt enää. Emme saa olla heikkoja … minä en tahdo … mutta elkää silti loukkaantuko minuun … ettehän?
—Enhän minä … mutta minä en kuitenkaan ymmärrä, minkä tähden…
—Enhän minäkään ymmärrä … minä vain tunnen sen, että meidän täytyy unohtaa se. Ja jos te rakastatte minua, niin elkää sitä enää uudistako … elkäämme puhuko siitä … meidän pitää olla, niinkuin olemme olleet tähänkin saakka.
XXII.
Talossa otettiin heidät avosylin vastaan. Ihastuneena vei Johanna vieraansa pihanpääkamariin, kiiruhti panemaan kahvia tulelle ja laittamaan ruokaa ja pistäytyi taas hetkisen poissa oltuaan vieraidensa luo.
Hän sanoi heitä monta viikkoa turhaan odottaneensa, oli jo menneellä viikolla sanonut miehelleen, että kyllä se rouva nyt ensi pyhän seutuna ilmaantuu. Mutta kun ei alkanut näkyä, niin oli jo arvellut, että taisipa tämä kesä jäädäkin käymättä. Ei oltu nyt osattu aavistaakaan … ja mistä se herrasväki lienee pihaan pistäytynytkään, kun en nähnyt, vaikka olin tässä aivan pihasalla?