Elli kertoi, että hän oli käyttänyt vierastaan Koivumäen näköalaa katsomassa.
—Eipähän se rouva ole sitä paikkaansa vielä unohtanut … muistaa se siellä käydä ja käyttää muitakin—»temppelin harjallaan».
—Eikö hän teistä ole miellyttävä ihminen? kysyi Elli, kun Johanna taas oli mennyt askareilleen.
—Onhan hän, vastasi Olavi hajamielisesti.
—Ennen minä melkein kadehdin hänen onneaan ja hänen elämänsä sopusointua. Hänellä oli minusta juuri kaikkea sitä, mitä minulta puuttui ja mitä minä kaipasin. Hän ja hänen miehensä näyttivät niin täydellisesti täydentävän toisensa … ymmärtävän toisensa … ja kaikin puolin olevan malli-ihmisiä avioliitossaan.
—Ja nyt ette enää heitä kadehdi?
—Enhän nyt enää … minä olen mielestäni nyt yhtä onnellinen kuin hekin.
—Ettekö näe mitään erotusta heidän suhteessaan ja meidän?
—Enhän näe … olemmehan nyt yhtä onnelliset ja tyytyväiset kuin hekin … ainakin minä olen… entä te?
—Olenhan sitten minäkin…