Ehkä hänen arkuutensa eilen illalla oli ollutkin turha ja hänen pelkonsa hänen oman mielikuvituksensa tuote. Olisi hänen pitänyt heittää hänelle hellempi hyvästi. Kuinka hän olikaan voinut niin käyttäytyä? Mutta hän pyytää sen häneltä anteeksi tänään! Heidän välillään ei saa olla mitään kangertavaa väärinkäsitystä…
Ja kaikissa näissä mietteissään kulkien tuli hän taas siihen: kuinka minä häntä rakastan, kuinka olen onnellinen! Kuinka nyt on toista kuin viime sunnuntaina: silloin kuin maan alla, haudassa, ikuisena orjana. Ja nyt…!
Elli oli itse taas niin hyvällä mielellä, ettei ensin huomannut Olavin pahaa tuulta, kun tämä tuli aitastaan. Iloisesti hän meni häntä vastaan, ojensi hänelle poimimansa marjatertun ja tarttui hellästi hänen käteensä. Mutta aamiaisen syötyään istuutui Olavi tikapuille, kun Elli istui tuvan rappusille, ja hänen kasvojensa piirteet näyttivät niin jäykiltä ja vierailta.
Täytyi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken, ja Elli ehdotti, että he menisivät kävelemään.
—Jos teitä nimittäin haluttaa?
—Kyllä minä mielelläni. Mutta kun hän lisäsi: »mihin päin sitten menemme?» oli hänen äänessään sellainen sointu, ettei Elli voinutkaan aloittaa puhetta siitä, mistä oli aikonut. He kulkivat äänettöminä jonkun aikaa, vaihtoivat sitten jonkun välinpitämättömän sanan ja vaikenivat taas. Elli ehdotti, että he menisivät mäelle. Mutta siellä ei keskustelu sujunut sen paremmin. He istuivat vähän aikaa ja katselivat näköalaa, sanoivat siitä sanasen, mutta ilman eilistä innostusta. Tuuli humisi koivun lehvistössä voimakkaasti ja ilman eilistä salaperäisyyttä, tuo eilinen haaveellinen lempeän lämmin maisema näytti nyt niin järkevältä, ja he eivät päässeet lähellekään sitä mielentilaa, joka heidät eilen oli vallannut. Kummallakin olisi ollut jotain sanottavaa sydämellään, mutta he odottivat toisiaan ja laskeutuivat hetken kuluttua taas taloon.
Sieltä he eivät voineet irtautua ennen kuin päivällisen syötyään. Emäntä tahtoi välttämättä laittaa sen heille parhaan taitonsa mukaan, se viipyi ja viipyi. Ellistä näytti, että Olavi yhä enemmän ikävystyi ja kiusaantui, ja siitä hän kiusaantui itsekin. Turhaan hän koetti häntä lepyttää, istuutumalla hänen luokseen, keksimällä puheen ainetta. Olavi vastasi kohteliaasti, mutta ilman sitä sydämellisyyttä ja hellyyttä, jolla hän aina ennen oli häntä puhutellut. Hänestä näytti olevan hauskempaa lukea sanomalehtiä, hän tutki ne lävitse, luki ilmoituksetkin. Elli harhaili pirtissä, pihanpääkamarissa, kuunteli hajamielisesti emäntää ja meni lopulta aittaansa, jossa ei voinut estää itkua tulemasta… Miksi tämä nyt on tämmöistä … näinkö oli päättyvä tämä matka, josta hän oli toivonut niin suurta iloa?
Mutta matkalla kotiin se ehkä sentään selviää. Hän toivoi sitä … mutta sittenhän taas ollaan kotona, tuolla alhaalla, tuolla kaikkien muiden maailmassa, vaan ei hänen ja heidän… Ja oli taas, niinkuin olisi kaikki siinä samassa ollut mennyttä.
Kun vihdoin oli päästy liikkeelle, tuli emäntä saattamaan ja seurasi heitä melkein puolimatkaan. He kävelivät Ellin kanssa yhdessä, ja Olavi kulki heidän edellään välistä niin pitkän matkaa, ettei hän ollut näkyvissäkään.
Mutta kun Johanna vihdoinkin oli heistä eronnut ja kääntynyt kotiinsa ja Olavi ei sittenkään muuttunut ystävällisemmäksi, ei Elli enää voinut sitä kestää.