—Enhän ainoastaan maailmasta … mutta itsestänikin … yhtä paljon minä itsenikin tähden … meidän suhteemme olisi minusta niin ihanteellinen, niin hieno, jos se voisi jäädä entiselleen … ja minä olen luullut, että tekin ajattelette samalla lailla.
—Mutta minä en voi sietää … minä en voi kärsiä, että te, samalla kuin työnnätte minut luotanne, olette toisen oma ja että minun täytyy…! huudahti Olavi ja hypähti seisoalleen.
—Enhän minä ole kenenkään toisen niinkuin teidän!
—Ettekö todellakaan?
—Enhän ole ollut kaikkina näinä vuosina, kun olen teitä odottanut, kenenkään niinkuin teidän … teidän hengessäni ja tunteissani…
—Vai niinkö?
—Miksi te sanotte niin pilkallisesti: vai niinkö? Jos tietäisitte, mitä olette ollut minulle ja kuinka lähellä, ette sanoisi noin … jos tietäisitte kaikki tilaisuudet, milloin olette ollut minun luonani tuskaani lievittämässä ja häpeään haihduttamassa … kuinka ensi illasta saakka olen teitä avukseni huutanut … teille pyhittänyt henkeni, sieluni ja tunteeni, jotka eivät koskaan ole olleet eivätkä tule olemaankaan kenenkään muun kuin teidän omanne … sillä niihin ei kenelläkään muulla ole ollut sitä oikeutta kuin teillä … ja teille minä olen ne säilyttänyt puhtaina ja koskemattomina… Eikö niillä ole teille mitään merkitystä … ettekö anna niille mitään arvoa?
—Annanhan, mutta jos te minua niin rakastatte, miksette tahdo sitä osoittaa minulle, niinkuin ainoastaan rakkaus oikeuttaa osoittamaan? Ja miksi te ajattelette, että meidän suhteemme siitä tulisi kadottamaan puhtautensa ja hienoutensa?
—Miksikö?—Niin miksikö!—hän vähän hämmentyi.—Ettekö sitä ymmärrä. Mutta onhan minulla lupauksia, jotka minua sitovat … jotka olen antanut ja joita en voi rikkoa, jos en tahdo kaikkea rikkoa. Vai voinko?
—Ette tietysti voi.