Mutta sitten nousivat hänen tunteensa noita ajatuksia vastaan. Ei ole niin. Minä en saa ajatella hänestä mitään alhaista.
Ja hän olisi jo itse tahtonut olla väärässä, että Olavi vain olisi voinut olla oikeassa.
XXIV.
Kun he kulkien kukin omissa aatoksissaan nousivat metsäpolulta
Tyynelään vievälle kärrytielle, näkivät he pastorin tulevan vastaansa.
Hänkin huomasi heidät samassa, tarttui hattuunsa ja heilutti sitä
heille tervetuliaisiksi.
He olivat hänet kokonaan unohtaneet. Elli oli ajatellut, että he kotiin tultuaan taas ehkä istuvat verannalla, puhelevat niinkuin ennenkin ja selviävät entiselleen. Olavikin ajatteli samaa ja toivoi hänkin omalta kannaltaan.
Sentähden oli pastorin ilmestyminen Ellille kuin kylmä tuulahdus, joka vilusti häntä selkäpiihin saakka. Ja Olavi tuskin voi pakottaa itseään nostamaan hattuaan vastaukseksi hänen tervehdyksellensä.
Ilosta loistaen tuli pastori heitä kohti ja huusi jo kaukaa:
—Hyvää päivää! Jopahan sieltä viimeinkin tulette … minä olen tässä odotellut pitkin iltaa ja olin jo lähdössä vastuuseen … ajattelin, että kävelen niin kauan kuin kohtaan, ja jos eivät tule tiellä vastaan, niin astelen karjakartanolle saakka. No, mitäs kuuluu ja mitenkä olette jaksaneet?
Ja tervehdittyään asettui hän heidän väliinsä kävelemään jääden hetken päästä yksin keskelle maantietä, kun Olavi ja Elli vetäytyivät toinen toiselle puolen tietä.
—Sinun kinkerisi ovat jo lopussa? kysyi Olavi.