—Ovatpa jo, Jumalan kiitos! Olisihan niitä vielä tavallisessa menossa ollut yksi viikko, mutta me sovimme rovastin kanssa, että kun minulla on harvinainen vieras ja kun kesätyötkin kiirehtivät, niin jätetään syksyyn.
Ja huomaamatta heidän mielentilaansa alkoi hän tavallisuuden mukaan kertoa omista asioistaan.
Hän oli viime viikolla ollut aivan pitäjän laidassa, sen pahimmalla perukalla, saanut ajaa selkähevosella, rämpiä soita ja korpia. Mutta nyt hän oli tyytyväinen, että ne retket olivat lopussa ja että hän sai asettua kotiinsa kerrankin oikein vierastansa huvittamaan. Heidän pitää kalastaa, metsästää, käydä vieraisilla.
—Olisittepas vielä vähän odottaneet, niin olisi menty yhdessä karjakartanollekin.
Hän ei sanonut sitä mitenkään moittien, sillä äänellä vain, kuin olisi ollut itsestään selvä, että vasta hänen kanssaan heillä olisi ollut hauska retkellään.
Hän ei saanut vastausta, mutta ei sitä kaivannutkaan.
—Tänä iltana pidetään meillä pienet kekkerit, sanoi hän. Minä ajattelin jo kutsua vieraitakin, mutta jätin, kun en tiennyt, tulisitteko … mutta totit meidän täytyy kuitenkin juoda ja välttämättä syödä pieni juhla-illallinen.
—Miksi juuri tänä iltana? kysyi Olavi.
—Sinä et tiedä, Olavi, mutta Elli sen kyllä muistaa. Nythän on sen päivän vuosipäivä, kun minä ensi kerran tulin Ellin kotiin, ja olithan siinä sinäkin mukana, Olavi. Se on minusta melkein niinkuin olisi se hääpäivämme.
—Olihan se merkkipäivä! sanoi Olavi. Mutta hän ei nyt kuitenkaan tuntenut olevansa totituulella. Ja pihaan tultua hän nousi huoneeseensa.