Ja Elli vaipui verannan rappusille purskahtaen kauan pidätettyyn itkuunsa.
Hän ylenkatsoo minua … hän halveksii minua! vaikeroi hän kasvot käsiin kätkettyinä. Minä näin sen hänen silmistään, hänen pilkallisesta hymyilystään. Ja hän on oikeassa! Minä olen halveksittava! Minä rakastan toista ja suostun kuitenkin olemaan toisen…
Mutta minä en suostu! Minä en voi kestää tätä kauemmin!… Minä tahdon sanoa hänelle, että hän luulee väärin … että hän saa tehdä minulle kaikki, mitä tahtoo, kunhan vain rakastaa minua eikä minua jätä!
Ja ajattelematta sen enempää, mitä hän aikoi tehdä, hyppäsi hän ylös, juoksi vinnin rappujen juureen ja juoksi niitä ylös, mennäkseen hänen huoneeseensa, heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa.
Mutta ovi oli kiinni, se oli niin armottomasti, niin kylmentävästi kiinni… Hän ei tahdo minusta enää mitään tietää!… Eikä Elli uskaltanut edes kolkuttaa.
Hän tointui, selvisi huumauksestaan, pelästyi itseään, sieppasi orrelta jotain käsivarrelleen ja juoksi alas kuin takaa ajettuna.
XXV.
—Ei! huudahti Olavi ylös tultuaan ja repäisi rinnastaan kukkavihkon, jonka Elli oli matkalla poiminut ja antanut hänelle. Tämä on jo liian naurettavaa! … ja nyt on tämä lopussa.
Ja hän vetäisi esille matka-arkkunsa ja alkoi heitellä siihen ylös-alaisin vaatteitaan ja kirjojaan, mitä vain käteen sattui.
Tämä täytyy kerralla katkaista! jatkoi hän. Ja huomenna minä matkustan tieheni!