—Unohtakaa minut, minä en ansaitse, että minua muistelette.
Ja hän tunsi sen sillä hetkellä, hän oli omasta mielestäänkin menetellyt niin väärin, ettei hän ansainnut. Mutta Ellistä se oli vain uusi todistus siitä, että Olavi ei häntä rakastanut.
Se, mikä sitten tapahtui, oli taas kuin unennäköä, sellaista, joka ei haihdu herätessä, vaan jää niinkuin jotkut kamalat lapsuuden painajaiset elämän ajaksi mieleen.
He soutavat väylälle, pastori heiluttaa hattuaan ja laiva, joka yhä lähenee ja suurenee lähetessään, viheltää vastaukseksi. Ellistä tuntuu, että se ilkkuu hänelle ja että piipusta nouseva savu liehuu kuin riemuissaan jostakin.
Kannella tuolla ylhäällä seisoo laivan käsipuita vasten nojaten joukko naisia ja herroja. Olavi on noussut seisomaan, hän heiluttaa heille hattuaan, hänen silmänsä säteilevät, ja hän näyttää kuin tähtäävän jotakuta.
—Päivää, herra Kalm! huutaa heleä naisen ääni. Tulittepahan te!
—Miksen olisi tullut, kun lupasin, vastaa Olavi.
Laiva on kohdalla, sieltä heitetään nuora ja kiinnitetään kokkaan, samassa kun venhe liukuu laivaan kiinni. Elli näkee nostettavan tavarat laivaan, siinä on huutoa ja melua, laivasta kiirehditään ja sama heleä naisääni huutaa taas:
—Antakaa tänne sateenvarjonne ja palttoonne, herra Kalm!
Ja Olavi kiipee ylös ehtimättä heittää hyvästiäkään. Samassa nakataan nuora irti, venhe sysätään ulos laivasta, kone alkaa käydä ja laivan sivusta ruiskahtaa likaista kuumaa rasvavettä venheeseen, jonka propellista pursuava virta työntää armottomasti jälellepäin.