Venhe kääntyy niin, että Elli voi katsoa jälelleen. Hän näkee Olavin peräkannella, suuren iloisen ja nauravan seuran ympäröimänä. Ja taas siellä keikkui se neiti ensimmäisenä hänen edessään. Laiva poistuu poistumistaan, Olavi ei katsahdakaan tänne, hän kai jo on kokonaan unhottanut. Mutta yht'äkkiä hän astuu esiin, nostaa hattuaan ja tempaa sitten nenäliinansa. Muutkin sieltä huiskuttavat, ne vieraat, se neitikin liikuttelee päivävarjoaan. Pastori huiskuttaa vastaan.
—Huiskuta sinäkin, Elli! Etkö näe, kun ne kaikki huiskuttavat.
Elli ei kuitenkaan saa kuin pari kertaa kättään nostetuksi ja lasketuksi. Hänestä näyttää, että niistä muutamat tuolla ovat ottaneet kiikarinsa ja että ne häntä tähystelevät. Hänen täytyy kääntää pois päänsä laivasta, hän ei kärsi nähdä sen poistuvan, ja samassa kääntyy venhekin kotiin päin, Tyynelän lahtea kohden.
* * * * *
Kun he olivat vähän matkaa soutaneet ääneti, sanoi pastori yht'äkkiä:
—Kylläpä minä nyt alan ymmärtää, minkä tähden sillä oli semmoinen kiire. Näitkö sinä sen neitosen, joka otti vastaan Olavin tavarat?
—En.
—Etkö nähnyt … se, jolla oli se pieni punainen hattu … sepä oli vasta vähän nätti tyttö … kylläpä vain se taisi olla syynä koko lähtöön… Katsopas poikaa, kun ei siitä virkkanut mitään… Mutta yksi se jäi kuin reen sisälle ruikuttamaan. Eivätpähän onnistuneet sen pappilan Liinan puuhat vielä tänäkään kesänä, vaikka koetin minä olla puhemiehenä … puheskeli pastori meloessaan venheen perässä.
—Vai koetti se pastori olla rovastin röökinän puhemiehenä, naurahti renki kokkatuhdolta.
—Koetinpa koetin, mutta eihän se silloin auta, kun on toinen jo kierroksessa.