Ellin täytyi äänetönnä, jäykistyneenä kuunnella heidän puhettaan ja ponnistaa kaikki voimansa estääkseen itseään itkuun purskahtamasta.
* * * * *
Illalla tapasi Elli itsensä nuottakodan luota pitkältään, otsa vasten kylmää kalliota.
Hän oli vielä kerran tehnyt tilin elämästään ja katsellut vielä viimeisen kerran ulos maailmaansa, joka oli menetetty, suljettu, ja kaikki toiveet haihtuneet. Iäti tulevat laivat kulkemaan tästä ohi, aina laineet loiskimaan hänelle kolkkoa toivottomuutta ja elämän onttoutta. Ja ajatellessaan sitä ja nähdessään auringon kimalluksen veden pinnalla purskahti hän viimeinkin kyyneliin ja itki niin, että kivi kostui. Hän aikoi riuhtaista itsensä irti, tunsi ylpeytensä kuiskuttavan korvaansa, että hänen täytyisi nousta ja kukistaa tunteensa. Mutta hän ei tahtonut sitä kuunnella … mitä se merkitsee, jos hän on nöyrtynyt, jos hänet on petetty ja hyljätty… Eihän se ole mitään sen rinnalla, ettei taas ole ketään, jota saisi rakastaa ja joka hänestä välittäisi.
Ei hän enää syyttänyt itseäänkään niinkuin eilen. Olihan hän silloin ajatellut, että kaikki olisi voinut muuttua, jos hänen ennakkoluulonsa eivät olisi olleet tiellä, jos hän olisi tarttunut elämänsä ohjiin ja yhdellä iskulla ratkaissut kaikki. Mutta eihän hän ollut saanut siihen tilaisuutta ja eihän sekään enää olisi auttanut. Sillä eihän se hänestä välittänyt ja rakastihan se ehkä toista. »En mitään minä ole hänelle, hän inhoo, ylenkatsoo, nauraa minua ja kertoo minusta jollekin taas, niinkuin minulle kertoi muista.»
Mutta ei hän kuitenkaan voinut tuomita Olavia siitä.
Ei vihata häntä, ei katkeruudella ajatella eikä lakata häntä rakastamasta. Vaan aina tulee hän häntä mielessään pitämään, aina antamaan haavan vuotaa, kunnes veri on kuiviin juossut.
Hän nousi ylös, kuivasi kyyneleensä ja nousi pihaan. Ruis alkoi jo kellastua ja oli mennyt lakoon paikoitellen. Metsä ja talo seisoivat mustina ja syksyisinä kajastavaa pohjoista taivaanrantaa vasten. Alkaa taas syksy, tulee se talvi…
Hän tuli verannalle ja meni siitä ylisille. Siellä hän keräsi kaikki, mitä oli Olavista jälellä ja muistutti hänestä: muutamia paperipalasia, puoleksi tyhjennetyn paperossilaatikon ja tulitikkukotelon, jota hän oli käyttänyt. Hän aikoi ne heittää uuniin, mutta kätki ne sitten ja pisti mukaansa. Hän tahtoi nyt säilyttää kaikki, haki käsiinsä kirjeen, jonka Olavi oli lähettänyt hänen miehelleen, ja otti talteensa vavan, jolla Olavi oli onkinut.
Puutarhasta hän löysi kiikkulaudalta kepin, joka Olavilla aina oli ollut kädessään, kun he siinä istuivat, ja jolla hän piirteli kuvioita käytävän hiekkaan. Tuon viirun oli hän vetänyt silloin, tuon taas silloin.