Oli jo melkein pimeä, ensimmäiset syystähdet tuikkivat jo kelmeästi taivaalla. Ikkuna rasahti saranoillaan ja hän säpsähti, niin että oli parkaista.
—Oletko sinä siellä, Elli … mikset tule jo nukkumaan?
Hänen miehensä seisoi haukotellen ikkunassa ja oli jo riisuutunut.
Hänenkö luokseen! Hänenkö kanssaan taas vanhaa elämää aloittamaan
Miksei mieluummin lopettaa kerralla kaikkea, pelastua, paeta, juosta vaikka järveen…?
Mutta hän tunsi, että hänen voimansa tälläkin kertaa hänet pettävät. Ja kun pastori yhä seisoi ikkunassa odotellen ja uudisti kehoituksensa, nousi hän ja meni runneltuna, uupuneena ja melkein tiedotonna, horjuvin askelin huoneeseen.