Aterialla ei ollut muita kuin he kahden. Suhde oli vähän jäykkä ja vieras. He koettivat peittää sitä sillä, että puhelivat yhtämittaa ja kävivät asiasta toiseen. Puhuttiin maalaiselämästä ja sen hauskuudesta yleisin puheenparsin, verrattiin sitä kaupungin elämään ynnä muuta siihen suuntaan.
Ja syötyä he taas erosivat.
Mutta illemmalla tuli Olavi alas ja kysyi, eikö mentäisi kävelemään.
He lähtivät kävelemään maantietä myöten kirkolle päin. Pistäytyen pienestä portista tulivat he lehmitarhalle, jossa parhaillaan oltiin lypsyllä. Ilta oli lämmin, surviaiset hyppelivät ilmassa, sittiäiset kaiveskelivat maantien mullassa ja pyrähtivät siitä sitten lentämään.
—Nyt on kaunis ilta, sanoi Olavi puheen aluksi.
—Erinomaisen kaunis! vastasi Elli, iloisena, että oli päästy puheen alkuun. Ei ole ollut koko kesänä näin lämmintä ja tyyntä.
—Minne viepi tuo metsätie?
—Se vie erääseen mökkiin vähän matkaa metsän sisässä.
—Se näyttää hyvin hauskalta, niinkuin olisi siellä kauniita paikkoja taampana.
—Mistä te sen arvaatte? Niin onkin! Se jatkuu sitten sydänmaan halki ja menee meidän karjakartanolle Koivumäellä. Se näkyy tältä maantieltä, kun menemme vähän matkaa vielä.