Ellin muistot sunnuntai-illoista vanhoissa pappiloissa eivät juuri olleet noin iloisia, niissä oli hänelle ollut yksinäisyyttä, alakuloisuutta ja ikävyyttä sekä kotona ennen että varsinkin jälkeenpäin Tyynelän painostavassa hiljaisuudessa, mutta tämä valoisa ja eloisa päivä oli pyyhkäissyt pois kaikki entisyyden muistot ja hyväntahtoisen hyväksyvästi hymyillen kysyi hän taas:
—Mitäs te pidätte niistä ihmisistä?
—Kaarlon kanssa olemme vanhoja tuttuja, ja kyllä minua ukkokin miellytti.
—Hän rakastaa nuorisoa ja oleskelee kernaasti heidän seurassaan. Huomasitteko, kuinka hartaasti hän kuunteli teitä … te kerroittekin niin elävästi ja kuvaavasti.—Entä Liina, mitä te hänestä pidätte?
—Onhan hän … mutta te ette ole hänen ihailijoitaan?
—Kuinka niin? Mistä te sen tiedätte?
—En niin mistään erityisesti … niin vain minusta tuntuu.
—Kylläpä teillä on tarkka silmä … alkaa oikein peloittaa … täytyy ruveta olemaan varuillaan.
—Se on huono tapa salata jotain, sillä silloin juuri minä otankin selon.
—Ette te saa minusta selkoa, jos oikein tahdon.