Rouvalla ja herralla ei tuntunut olevan toisilleen paljon puhumista. Olavi tiesi heidän istuvan verannalla, mutta kuitenkaan ei kuulunut pitkään aikaan mitään sananvaihtoa. Jos se joskus tapahtui, päättyi se kysymykseen ja lyhyeen yksitoikkoisella, kuivahkolla äänellä annettuun vastaukseen.
Sitä hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että sopu olisi ollut huono. Ainakin näytti mies olevan tilaansa tyytyväinen. Kaikki hänen vaatimuksensa elämältä näyttivät olevan täytetyt. Usein otti hän heidän aamuisilla uimaretkillään puheeksi samat asiat kuin ensimmäisenäkin aamuna. Tahtoi kuulla hauskoja juttuja Pariisin elämästä, väitti niitä vastaan, joutui kehumaan vaimoaan ja kehoitti aina lopuksi ystäväänsä avioliittoa rakentamaan.
—Ottaisit sen rovastin Liinan, sanoi hän kerrankin. Sehän on semmoinen lukenut nainen, joka sopisi sinulle mainiosti.
—Luuletko, että hän lähtisi minulle?
—Jo toki mielelläänkin lähtisi. Eihän se muuta olekaan kuin miestä vailla.
—Mutta kun se on semmoinen pystynenä, leikkotukka ja liian terhakka…
—Minkäslainen se sinulle sitten pitäisi olla?
—Hiljainen, vaatimaton, hieno, samalla kuitenkin lujaluontoinen ja itsenäinen.
—Ota sitten semmoinen, kunhan vain otat … saahan niitä semmoisiakin … minullakin on semmoinen … eikös ole?
Ja siitä se sitten alkoi hänen oman rouvansa avujen ylistys, joka jatkui ja kerrattiin uudelleen aamiaispöydässä Ellin itsensäkin läsnäollessa. Elli punastui, joutui hämilleen, ja se vaivasi häntä silminnähtävästi, vaikka hänellä ei näyttänyt olevan kylläksi voimaa sitä osoittaakseen.