Onhan se totta, ajatteli Olavi tultuaan taas huoneeseensa, että hän jotakuinkin vastaa sitä ihannetta, jonka välistä olen itselleni ajatellut, s.o. hänessä olisi ehkä alkuaineet sopivaan muodosteluun, jos hän olisi kasvanut toisissa oloissa.
Mutta aikapa nyt ihanteita ajatella ja niiden muodostelemista! Oli hän harjoittanut sitä tarpeeksi monta kertaa onnistumatta, kerran siihen kyllästyäkseen. Eikä hän nyt voinut käsittää sitä aikaansa, jolloin hän oli ajautunut seikkailusta seikkailuun, uhrannut niihin kaiken aikansa ja menettänyt niihin voimiansa. Kuinka toista onkaan nyt, kun ne siteet ovat lauenneet. Hän ei olisi tahtonut takaisin ainoatakaan entisistä suhteistaan, eikä hän mielestään voinut verrata mitään tämän säännöllisen, kiihottoman elämänsä tasapainoon. Eikä täällä ainakaan näyttänyt olevan mitään, joka saisi hänet siitä pois ja josta voisi uusiakaan verkkoja kutoutua. Ja hän venyttelihe itsetyytyväisesti hymähtäen.
Tottahan kyllä on—ajatteli hän kuitenkin, kun samat asiat toisen kerran johtuivat hänen mieleensä—että kaikissa naisissa sentään aina olen tavannut jotain uutta ja opettavaa. Tavallisinkin suhde kehittää. Mutta kyllä niihin kuluukin joku määrä sielua ja hermostoa ja aikaa, kuinka viattomia olkootkin. Kuta platoonisempi rakkaus on, sitä hivuttavampi tauti se on. Työnteko on ainoa intohimo, joka tekee jauhoja, joskin kivet kuluvat. Ja yhtä paljon kuin hän ennen oli kuluttanut aikaa »joutaviin», yhtä paljon tahtoi hän sitä nyt ottaa tositoimella takaisin. Minulla on aina ollut, enkä tiedä, mistä se on tullut, se käsitys, että kaikessa täytyy olla naisia mukana, jos mieli onnistua. Typeryyttä! Turhaa hellämielisyyttä! Järjen puhdas tyydytys on niin toista kuin tunteiden. Se on niinkuin sateen virvoitusta kuivaan palaneeseen maahan pitkien poutain perästä. Se kirkastuttaa näköpiirin, raitistuttaa koko olennon. Tai se on niinkuin heleä talvinen taivaanranta, jonka läpi voi erottaa tähdet miljoonain peninkulmain päähän. Mielialojen auer ei silloin sulje näköaloja eikä estä näkemästä esineitä niiden oikeissa, tarkkaan määritellyissä muodoissa.
Mutta tämän kylmän katsomuksensa näkölaseja näin laitellessaan omiin silmiinsä sopiviksi sai hän niihin useinkin varjokuvan kasvoista ja vartalosta, jotka hän melkein aina verannan läpi kulkiessaan näki sen ikkunaa vasten. Se oli hieno liikkumaton linja, joka ei muuttanut muotoaan, ennenkuin hän jonkun sanan sanomalla antoi sille eloa. Mutta se painui hänen mieleensä, hän tapasi itsensä sitä ajattelemasta, hän olisi voinut piirtää sen yhtä varmalla kädellä kuin entisajan freskomaalari kiinnitti seinälle madonnansa ihanteelliset piirteet. Sen väri oli yhtä hillitty ja arka. Se näytti kehyksessään tahtovan elää omaa sisäistä elämäänsä. Sen mietteitä ja tunteita ei tuntunut voivan tulkita muuten kuin aavistamalla… »Olisi sentään hauska tietää, millaisen vaikutuksen olen häneen tehnyt; olen ehkä ollut hiukan epäkohtelias … olen häntä ehkä liiaksi laiminlyönyt näinä viime päivinä…»
Elliin oli tullut työinto häneenkin. Hän jätti kudoksensa ja ompeluksensa, meni puutarhaansa, alkoi siellä raataa marjapensaikossa ja päätti kitkeä sen perin pohjin.
Ja kun hän eräänä päivänä, hihat ylös käärittyinä ja leveä olkihattu päätä suojaamassa, puuhasi työnsä ääressä, kuuli hän portin saranan narahtavan, näki Olavin tulevan puutarhaan ja istuutuvan kiikkulaudalle.
—Täälläkö te olettekin, alkoi Olavi puhella. Tehän olette täydessä työssä … oletteko jo kauan ollut täällä?
—Olenhan aamiaisesta saakka.
—Huvittaako teitä puutarhan hoito?
—Tämä on suurin nautintoni kesällä … talvella on niin ikävä, kun on lunta monen kyynärän paksulta … tuolta järveltä kun tuulee, niin nietostaa tähän seinää vasten melkein ikkunain tasalle.