—Siinähän onkin lumen hautoma sija.
—Mutta kesällä se taas tuo järvi suojelee … päivä kun paistaa ja järvi lämmittää, niin säilyvät tässä kukkaset useinkin melkein siksi, kunnes syksy sataa lumensa. Minä oikein ikävöin aina kesää saadakseni tämän vaikutusalani taas takaisin.
—Mutta siinä näkyykin joka paikassa teidän käsialaanne.
—Jossainhan sen pitänee minunkin käsialani näkyä.
—Kuinka niin?
—Niin noin yleensä vain.—Hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä hän oli tarkoittanut, löysi kuitenkin selityksen ja lisäsi:—Mitäs meidän naisten toimista … mehän emme kykene mihinkään oikeaan.
—Olisiko teillä sitten puolestanne halua johonkin erityiseen?
—Minullako? En minä puhu itsestäni erityisesti, yleensä vain meistä naisista.
Olavi katseli häntä tuohon, missä hän polvillaan maassa haki rikkaruohoja kukkastaimien välistä ja varovasti noukki niitä sieltä pois, eikä tullut vastanneeksi. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli:
—Mieheni moittii minua siitä, etten pidä tarpeeksi huolta hyödyllisistä kyökkikasveista, vaan viljelen ainoastaan kukkasia eli ruohoja, niinkuin hän sanoo. Siitäkin sen nyt näette, mitä sanoin.