IX.
Sadepäivinä oli Olavilta sujunut työ hyvin. Kun vesi yhtämittaa rapisi ulkovinnin kattoon, antoi se hänelle kuuntelemista, silloin kun ajatus tarvitsi lepoa. Hän oli saanut pitkän ajatussarjan päätetyksi, ja useita uusia näkökohtia oli tullut entisten lisäksi.
Kun aurinko sitten eräänä iltapäivänä alkoi hajoitella pilviä, niin tunsi hän kuitenkin tarvitsevansa jotain vaihtelua ja laskeutui tyytyväisenä alas verannalle.
Elli istui siellä yhä ommellen. Pastori makasi vielä ruokalepoaan ja kuorsasi huoneessaan, jonne ovi oli auki. Elli kävi sulkemaan sen ja palasi sitten takaisin entiselle sijalleen. Hän näytti totiselta ja vähän vieraalta… Miten itsepintaisesti, melkein uhkamielisesti hänen kätensä liikkui kalvosesta! Suun ympärillä oli tuo kärsivä ja vähän katkera piirre, jonka Olavi siinä välistä ennenkin oli huomannut… Hänelle tuli yht'äkkiä sääli häntä, halu pudistaa pois tuo surumielisyys ja tempaista hänet mukaansa. Hän oli jo huomannut, että hän voi sen tehdä. Useinkin, kun hän vain puhutteli häntä, kääntyi hänen puoleensa, hän ihastui ja ikäänkuin valkeni.
Olavi oli mennyt ulos ilmaa tarkastamaan. Elli istui, niinkuin ei häntä olisi ollut olemassakaan, niinkuin ei olisi häntä huomannutkaan.
Olavi tuli takaisin ja seisahtui verannan ovelle.
—Ettekö tule soutelemaan? kysyi hän.
—Mutta nythän sataa.
—Se lakkaa heti kohta. Toinen puoli taivasta on jo poudassa. Tulkaa katsomaan!
Elli muuttui silmänräpäyksessä. Hän nousi kiireesti, heitti työnsä tuolille ja juoksi ulos kartanolle säätä katsomaan. Viimeiset pilvenrepaleet heittelivät haihtuessaan vielä viimeisiä pisaroitaan. Järvellä oli jo syntynyt leveitä tyyniä juovia, ja sen pintaa pitkin kulki saarien lomitse ja niemien päitse laaja valokimppu, joka samassa otti koko maailman haltuunsa. Se oli kuin ilon huudahdus Ellin omasta rinnasta, ja hänen olisi tehnyt mieli hypähtää ja lyödä käsiään yhteen.