—Jos osaisin, mutta enhän minäkään osaa sanoa sitä niin selvästi, kuin tahtoisin. Jos olisin syntynyt säveltäjäksi tai runoniekaksi, niin ehkä sen sitten voisin. Ne ovat onnellisia ne, joiden ei tarvitse kätkeä mitään itseensä, jotka tulkitsemalla tunteensa voivat vapautua niistä ja käydä taas vastaanottamaan uusia.
Hän lämpeni ja heltyi, ja kun hän näki, että Elli ymmärsi hänet, antoi hän mielialalleen vallan, liioitteli sitä ehkä vähän, mutta tunsi kuitenkin ehkä totisemmin ja selvemmin kuin pitkään aikaan.
—Aina muistuu minulle tällaisena iltana mieleen Runebergin »Svanen».
Tunnettehan sen?
—Tunnen hyvinkin.
—Siinä on mielestäni tällaisen kesäillan aate tulkittu pääpiirteissään hienommin ja sattuvammin kuin kenties missään muussa, mitä siitä on kirjoitettu. Muutamilla sanoilla on kuvattu kaikki: maisema, ilma, ne tunteet ja toiveet, joita se herättää.
Ja hän hyräili siitä kuin itselleen seuraavan säkeen:
Om nordens skönhet var hans sång, hur klar dess himmel är, hur dagen glömmer natten lång att gå till hvila där.
—Ja sitten tämä, jatkoi Elli, hänkin hyräillen:
Hur skuggan där är djup och rik inunder björk och al, hur guldbestrålad hvarje vik och hvarje bölja sval.
—Mutta erittäinkin tämä, tarttui Olavi ja lausui: