Hur ljuft, oändligt ljuft det är att ega där en vän—
Erittäinkin tämä viimeinen: ystävästä. Ei tulisia tunteita, ei riehuvaa rakkautta, ei mitään aistillista ja intohimoista, ainoastaan tuo viileä sydämellinen, kaukomielinen säe:
Hur ljuft, oändligt ljuft det är, att ega där en vän, hur troheten är hemfödd där, och längtar dit igen.
[Suloa Suomen laulu soi,
sen ilmain ilontaa,
yökaudet kuinka päivän koi
unensa unhottaa.
Kuin varjot siell' on runsahat
all' leppäin, koivujen;
kuin salmet kullan-soiluvat,
ja vesi vilpoinen.
Siell' ystäväinen kellä on, kuink' iki-ihanaa; kuink' onpi unhottumaton se uskollisten maa.]
siinä on tällaisen illan ja tällaisen luonnon suuri salaisuus kätkettynä—ystävyydessä.
—Uskotteko sellaiseen ystävyyteen? kysyi Elli hetken kuluttua.
—Välistä on tehnyt mieleni uskoa, että se on ainoa, joka lienee jonkin arvoinen, ainoa, joka jää jälelle, kun kaikki muu haihtuu ja katoaa. Se on rakkauden synnyttäjä ja rakkauden perillinen. Kun rakkaus kuolee, niin jää ystävyys elämään.
Niinhän Ellikin. Hänkin uskoi sen, uskoi niinkuin oman kauan haparoimansa ja haaveksimansa elämän mahdollisuuden. Ja uskoi, että Olavikin uskoi, niinkuin hän puhui.