—Rouva on kotona.
—Missä hän on?
—En tiedä, minne olisi pistäytynyt.
Elli istui rävähtämättä, ja Olavi meni verkalleen takaisin kamariinsa.
Ei hän tahtonut kuvitella sitä mahdolliseksi, että Olavikin häntä rakastaisi. Mutta heittäytyen selälleen maahan, kädet ristissä pään alla ja pään päällä pihlajan tuuhea lehvistö, antoi hän niiden haaveiden kuitenkin ikäänkuin suotta, ikäänkuin leikillä liehakoida ympärillään. Voihan sitä ajatella, haaveilla, uskotella itselleen.
Pappilan rannassa oli järventakaisten venhevalkama. Uimahuoneen viereen hiekalle kokoontui sinne lauantai- ja sunnuntaiaamuina kirkkovenheitä kymmenittäin.
Väki alkoi vähitellen palata kirkosta. Ne tulivat peräkanaa, miehet ja naiset eri ryhmissä, asettuivat rantapenkereelle, avasivat eväskonttinsa ja alkoivat syödä, toisiaan odotellen. Naiset heittivät pois nuttunsa, miehet takkinsa, istuutuivat paitahihasillaan airoilleen ja lähtivät valkoisina ryhminä soutaa nuokuttelemaan siintäviä salmia kohden.
Elli oli laskeutunut muutaman tutun emännän kanssa rantaveräjälle.
Olavikin ilmestyi siihen venheiden lähtöä katsomaan.
—Ettekös te lähdekään? kysyi Elli eräältä ryhmältä, joka vielä virkaili rannalla.
—Mehän odotamme pastoria.