Vähän illemmalla, kun Elli istui kamarinsa ikkunassa tyynelle järvelle katsellen, tuli Olavi sinne seisahtuen kynnykselle.
—Saako tänne tulla … tänne teidän kaikkein pyhimpäänne?
—Tulkaa vain, olkaa hyvä … istukaa tähän keinutuoliin.
He istuivat vastakkain toinen toiselle puolen pientä pöytää. Olavi ei ollut ennen käynyt tässä huoneessa. Elli seurasi uteliaasti hänen silmäyksiään, kun hän tarkasteli kattoa ja seiniä, joilla riippui muutamia öljypainotauluja, ja näki hienon ivahymyn vivahduksen hänen huulillaan, kun hän keksi siunaavan Vapahtajan kuvan vuoteiden yläpuolella. Elliä hävetti se, häntä vaivasivat nuo vierekkäin asetetut vuoteetkin, ja hänen olisi tehnyt mieli jotenkuten puolustautua.
—Eikö teitä nyt peloita nukkua täällä yksin, kun miehenne on poissa? kysyi Olavi.
Elli sanoi, että hän oli tottunut siihen, että hän tavallisesti nukkuikin yliskamarissa, silloinkin, kun hänen miehensä on kotona.
—Ja minäkö olen nyt vallannut teidän kamarinne?
—Eihän se mitään … kyllähän meillä aina on tilaa.
—Tämähän on tämä huone aivan minun huoneeni alla.
—Niinpä melkein.